tiistai 7. maaliskuuta 2017

maanantai 13. helmikuuta 2017

Rakkausturistit Intro

RAKKAUSTURISTIT on romaani avioerosta, uuden elämän aloittamisen vaikeudesta, parisuhdemallin haurastumisesta ja sinkkuelämän yleistymisestä. Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Pariisiin.
Hanne lähtee muutamaksi kuukaudeksi Pariisiin toipumaan tuskallisesta avioerosta. Aviomies on löytänyt uuden kumppanin ja samanaikaisesti tytär on aikuistunut, kaipuu on kovaa ja paluu sinkkuelämään vaikeaa. Kaikki nämä yksinäiset naiset kaikkien kaupunkien kaduilla, mistä he oikein tulevat?
Vähitellen toipuminen alkaa. Paikanvaihdos tekee hyvää, ystäviä kyläilee Helsingistä ja Pariisista löytyy myös uusia tuttavuuksia. Hanne ystävystyy ranskalaisen Lucien kanssa ja tapaa viehättävän bretagnelaisen miehen, Evanin. Romanssi alkaa. Tarinaan ilmaantuu arvaamattomia mutkia ja Hanne saa huomata, että omat odotukset kaipaavat päivittämistä, sillä parisuhteissa on siirrytty uuteen aikaan.

Rakkausturistit otteet 1,2,3

Ote 1 RAKKAUSTURISTIT

Aattoillan vietämme Sannan kanssa kahdestaan. 

Ullakkohuone näyttää eksyneen tienvarsimotellin surkealta hotellihuoneelta, mikään ei viittaa vuoden suurimpaan juhlaan, tunnelma on haparoiva kuin huonosti järjestetyllä huviristeilyllä, jonka määränpää on tuntematon. Karvas pala nousee kurkkuun: Tuomas viettää varmaan ihanaa lemmenjoulua sen naisen kanssa. Tulee hirveä halu painaa valikon tutuinta numeroa ja soittaa. 
Sanna aistii alkavan ydinvuodon ja kaivaa muhkeasta meikkipussistaan sakset ja hiusvärin. Hän haluaa kohentaa ulkonäköäni otsatukalla ja kirkastavilla raidoilla, sillä ulkoinen vaikuttaa sisäiseen ja uusi elämä vaatii uutta päätä. 
Otsatukka ja raidat ovat nuorentavia, mutta kasvoni ovat kalpeat ja väsyneet, suupielet vetävät alaspäin, silmien alla on tummia varjoja ja ilme kireä. Pettymykset tekevät kasvoista ankeat. Ensimmäisen kerran vuoteen otan meikkipussin esiin. Rajauskynä leviää pahasti yli ripsityven. Meikkivoide on paakkuuntunut pulloon, äkäinen ravistus muuttaa sen juoksevaksi. Voide peittää varjokohdat ja leviää iholle ohueksi kalvoksi, se tekee kasvoista iloisemmat, sileät kuin naamiaisissa. 

Illalla kauppojen ovet suljetaan, Pariisi hiljenee. Eiffel-tornin huippu peittyy sumuun. Menemme syömään kiinalaiseen ravintolaan Rue Custinelle Montmartren kukkulan toiselle puolelle, mahdollisimman kauas joulusta. Kämmenen kokoiset joulupukkinuket roikkuvat ravintolan ikkunanpielissä, pöydissä istuu aasialaisia lapsiperheitä ja eksyneen näköisiä amerikkalaisia turisteja karvasaappaat jalassa. Naapuripöydän hawaijipaitamies levittelee pahasti rutistunutta Pariisin karttaa ja kysyy metroreittiä Pigallelle. Amerikkalainen hokee Pigallea kuin taikasanaa, Aladdinin avainta, ja pyytää meitä mukaan.
Metromatka on hankala, ehdotus ei innosta. Tilaamme hapanimelää ankkaa ja oikeaa samppanjaa, sillä joulu, joulu on meillä. Ravintolan muovikuusessa välkehtii vuosien käytössä kauhtunut valoköynnös, aasialaiset pikkulapset leikkivät piilosta ja kömpivät tuolien alle, jinglebellsit ja whitechristmasit soivat latteana jousimattona. Sanna metsästää ankanpalasia puikoilla ja pitää kiitettävän urheasti keskustelua yllä.
Hän kertoo Helsingin maahanmuuttovastaisista mielenosoituksista, kasvavista työpaineistaan kehityspäällikkönä koulutuspalveluita tuottavassa Jousto-firmassa ja uuden kotinsa merihenkisestä sijainnista Herttoniemenrannassa, sunnuntailenkeistään rantoja pitkin Marjaniemen suuntaan ja lauantain saunailloista Terhin ihanassa omakotitalossa Pakilassa. Sanna on myös testannut Storyvillen kellarin ja käynyt nettitreffeillä turkulaisen Lassen kanssa. Mies vaikutti netissä lupaavalta mutta paljastui tiukkapipoiseksi terveysintoilijaksi, joka kannatti äärioikeistoa eikä halunnut juoda edes yhtä lasillista Sannan suosittelemaa toscanalaista Castelloa.

Sanna erittelee Castellon ja muitten naisten viinikerhossa testattujen italialaisten valkoviinien makueroja. En saa kiinni niitten sitrusmaisen hapekkaista, runsaan yrttisistä tai kevyen mineraalisista vivahteista. Kaipaan sairaasti Venlaa ja Tuomasta.

Avioero, kuolema ilman hautajaisia. Hautaat entisen elämäsi ja osan itsestäsi, entinen kumppanisi elää, mutta sinä olet hänelle kuollut. Muistelen viimeistä yhteistä joulua Karhupuistossa vuosi sitten. Joulutortut ja uunilohi tuoksuivat keittiössä, himmelit loistivat Fleminginkadun ikkunoissa, ulkona leijui aattoillan hiljaisuus ja levollinen lumisade. Sain Tuomakselta lahjaksi harmaan keinokuitukimonon, se oli hänen viimeinen lahjansa.
Viimeinen on kauhea sana. Jinglebells kaikuu ravintolassa kovemmin, baaritiskillä orkideat kelluvat maljassa kuin hautajaisissa. Kevätkääryle maistuu koiranluulta. Minulla on ikävä paikkaan jota ei enää ole, kotiin.


Ote 2 RAKKAUSTURISTIT

Vierailut Evanin luona alkavat aina samalla tavalla. 

Haluatko jotain juotavaa? 
— Mä en halua mitään. Paitsi sinut.
Makuuhuoneen kukkatapetit tihkuvat Gothan Projectia, David Bowieta ja Musea, usein emme poistu asunnosta. Varjot heiluvat seinillä, liikenne kohisee kadulla, hissikuilu kolisee, rapussa paiskotaan ovia, seinän takana riidellään, koira haukkuu, me naimme sängyllä, lattialla ja tuolilla, emme kuule mitään, en minä ainakaan. Hyllyltä putoaa lattialle joku kirja, Je ne suis pas un héros, En ole sankari.
En näe putoavia kirjoja, näen hänet. Masennuksen, Tuomaksen torjunnan ja rinnakkaissuhteen, Venlan lähdön ja kodin menetyksen, unettomien öitten, kylmien lakanoitten ja koko viime vuosien helvetin nimissä annan mennä. Otan kaiken irti näistä tähtihetkistä, imen kaiken Evanin kovasta kauneudesta, keskusteluista kynttilänvalossa, aamukahvista ja öistä hänen vierellään, tämä on balsamia haavoille, tämä on revanssi, vyöryköön koko laava!
Ja laava vyöryy. Punaiset venetsiankynttilät palavat, me vietämme tunteja paksujen pellavaverhojen takana, en tiennyt että minuun oli kasautunut niin paljon kaipuuta.
— Nyt menee liian tiiviiksi, hän sanoo. — Meidän täytyy varoa, sä olet täällä vain käymässä. Lähdetään ulos.

Lähdemme ulos. Yhdessä kauppaan, syömään johonkin etnoravintolaan tai kävelemään, katsomaan art deco-taloja, porttiholvien koristeellisia enkeliveistoksia ja pittoreskeja sisäpihoja, joilla menneisyys elää. Kuljemme Bellevillen ja Ménilmontantin kukkuloilla, joskus Saint Martinin kanaalin rannoilla. Kävelemme kädenojennuksen päässä toisistamme kanaalin kuluneilla mukulakivillä, joskus pysähdymme korttelibistroihin, joita nuokkuu kymmenennen kaupunginosan syrjäisillä pikkukaduilla.

Todellisuus jää kahviloitten seinien ulkopuolelle. Tunnelma on inhimillisen epämuodikas ja rauhoittava, kahvi tehdään vanhalla espressokoneella, lasit ja kahvikupit huuhdellaan käsin, voileivät ovat patonginpuolikkaita, joitten väliin ahdetaan epäterveellisen paksu kerros voita ja suolaista maksapateeta. Yksikään trenditietoinen sisustusarkkitehti ei ole päässyt sormeilemaan baarin kulahtanutta alkuperäistä charmia, sisustukseen ei ole kajottu vuosikymmeniin, takkuinen vanha susikoira makaa lattialla, sinkkitiskin vieressä on pölyinen lankapuhelin ja postikalenteri, johon on raapustettu lottonumeroita. Seinällä on täytetty hirvenpää, haalistuneita jalkapallotähtien kuvia ja postikortteja Rivieralta ja Alpeilta, baaritiskillä maleksivat kanta-asiakkaat tilaavat toisen olutkierroksen, pelaavat korttia, tutkivat ravituloksia ja haukkuvat hallitusta.

Joskus istumme pitkään kahvilan nurkkapöydässä. Putkijalkatuolien muovipäällykset ovat lohkeilleet, Evan on vaitelias keltti eikä koskaan puhu paljon, harvakseen hän kertoo katolisesta kasvatuksestaan ja perheestään, kahdesta isosiskostaan ja vanhemmistaan, perhekeskeisistä opettajista jotka veivät lapsensa sunnuntaimessuun ja kalastusreissuille Brestin tuulisille vesille. Hän kertoo ensimmäisistä siiderikänneistään kymmenvuotiaana ja kiireisen freelance-elämänsä paineista, satunnaisista työkeikoistaan Saksaan ja pojastaan Alexista, vilkkaasta ja lujatahtoisesta viisivuotiaasta, joka asuu hänen luonaan joka toinen viikko. Harvoin eksymme haava-alueelle, kuin sanattomasta sopimuksesta puhumme hyvin vähän avioliitoistamme. Minä en halua ajatella mennyttä eikä hän tulevaa, meistä kumpikaan ei halua pilata ongelmilla tätä hetkeä. Aikaa on vähän ja tulevaisuus auki, minä olen turisti ja Pariisissa vain käymässä, Evan on varuillaan, hän on vetänyt rajan, jota ei saa ylittää.
 
Joskus harvoin välimatkaa ei ole, jaetun nautinnon mainingit yltävät kahvilan nurkkapöytään. Sanoja ei vaihdeta, lupauksia ei anneta, me katsomme toisiamme ja muistamme hyväilyt, huulten maun ja kostean ihon tuoksun, istumme epämukavilla putkijalkatuoleilla ei-kenenkään-maalla ja olemme vaiti.
Haluaisin pysäyttää sen hetken ja jäädä niihin minuutteihin. Niinä hetkinä kahvilan seinäkellon viisarit raksuttavat kodikkaasti, autojen ja ohikulkijoitten liikkeet hidastuvat kadulla, Saint Martinin kanaali virtaa helmenharmaana, sinkkitiskiltä kantautuu pöytään lasien kilinää ja puheensorinaa. Evan on kaunis, kulahtanut kahvila, lohkeilleet putkijalkatuolit ja ryppyinen baarinpitäjä ovat kauniita, hetken ajan koko Pariisi on kaunis. Ohikiitävän sekunnin murto-osan Evan on se oikea ja kaikki on kuin sadussa, jossa prinssi ja prinsessa saavat toisensa ja puoli valtakuntaa ja elävät onnellisina yhdessä, elämänsä loppuun saakka.


Ote 3 RAKKAUSTURISTIT

Sanna nostaa läppärin pöydältä:

— Mutta mulla on muita hyviä uutisia.
Hän pyörittää konetta pyöreissä kaarissa Herttoniemenrannan kodissaan kuin piirtäisi harpilla ympyrää ja esittelee uutta saharamaisen niukkaa sisustustaan.

Viime viikonlopun naistalkoissa asunnon värit vaihtuivat hillityiksi maaväreiksi ja entinen hippihenki pelkistyi putkilampuiksi, siisteiksi säleverhoiksi ja huoneilmaa puhdistaviksi viherkasveiksi. Terhi kuskasi pakettiautolla ullakoltaan vanhan designsohvan, berliiniläisen poikakalenterin tatuoidut vartalot poistettiin makuuhuoneen seinältä ja tilalle ripustettiin suuri taidekalenteri.
Läppärin kiertoliike kaartaa kirjahyllyn ja tyhjän Live a little-viinipullon kautta kiiltävälehtisen taidekalenterin Picasso-maaliskuuhun ja pysähtyy vieressä rehottavaan rönsyliljaan. Sanna hieroo silmiään ja laittaa silmälasit takaisin päähän, katse kiertää huoneessa aivan kuin hän näkisi asuntonsa ensimmäisen kerran:
— Tämä sisustus on parempi kuin se entinen vai mitä? Täällä mä voin turvallisesti toteuttaa itseäni, kukaan ei tule häiritsemään. Itse asiassa mun pullat on ihan hyvin uunissa. 
Picasson Guernica riippuu jykevänä seinällä. Sanna pumppaa termospullosta kuksaan kahvia. Hän nojaa taaksepäin tuolilla ja sovittelee silmälaseja tukevammin nenänvarrelleen. Lasien sangat kolahtavat ruutuun:
— Me eletään ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut ja odotetaan samoja asioita kuin ennen vaikka kaikki on muuttunut, rakkauskin. Meikäkin on tehnyt parisuhteesta pakkomielteen vaikka koko parisuhdemalli horjuu. Mikä johtotähti se muka on, kun kohta valtaosa aikuisista on sinkkuja?
Sanna katoaa kameran silmästä, läppärin takaa kuuluu päättäväinen ääni:
— Mies ei ole ratkaisu yksinäisyysongelmiin, kaikki sen tietää mutta harva sen myöntää. Mä meinaan keskittyä siihen mitä mulla on enkä miettiä koko ajan sitä mitä puuttuu. 
Ruudulla vilahtelee viherkasveja, vastamaalattua seinää ja Guernicaa, Sannan hiukset heiluvat. Kuuluu epämääräistä rapinaa ja terävä haukahdus. Sitten Walt Disney Pictures proudly presents, Sanna nostaa näytölle pienen koiran. Haukku rimpuilee vastaan ja näyttää säikähtäneeltä. 
 — Tässä on mun uusi yksinäisyydenpoistaja. Tämän nimi on Laku.
Sekarotuinen koira muistuttaa jackrussellinterrieriä. Laku on nelivuotias ja kotoisin virolaisesta koiratarhasta. Sannan kollega Anu oli adoptoinut sen kotiinsa Hyvinkäälle, mutta ei enää voi pitää sitä vastasyntyneen vauvansa allergian takia. Anu halusi koiran tuttavaperheeseen, Sanna on ottanut sen koeajaksi.
Laku nuuhkii suipolla kuonollaan rönsyliljaa. Se vetää kuononsa kukkapurkista, nostaa tassut Sannan rinnuksille ja nuolee tämän poskea. Sanna pyyhkii poskeaan puseronhihaan ja vetää päätään syrjään pusuilta: 
— Koirat on liikuttavan suloisia ja fiksuja, niiltä saa paljon hellyyttä ja hyväksyntää, ei ihme että ne on niin suosittuja. Ja ne muistuttaa yllättävän paljon ihmistä. Koirakaan ei pidä siitä että sen elämää muutellaan. 
Laku on hermostunut kodinvaihdosta ja uudesta emännästä, joskus se jyrsii tuolinjalkoja ja lirauttaa pienet pisut lattialle, mutta muuten se on tuonut iloa elämään. Tunnelma kotona on keventynyt, kun Laku odottaa töistä tullessa eteisessä ja hengittää yöllä seinän takana keittiössä. Lenkille lähtee helpommin aina tyytyväisen lenkkikaverin kanssa ja kaupassa tulee kierreltyä eläinruokahyllyjen kautta, tutkittua puruluita ja pateita, on hyvä ajatella välillä muitakin kuin itseään.
Laku tallaa innokkaasti Sannan puserolla ja haukottelee. Sanna tutkii koiran teräviä etuhampaita ja nostaa vastaan harottelevan eläimen lattialle. 
— Mikäs siinä jos joku tähän jostain putkahtaa ja jos ei, niin me tehdään Lakun kanssa olomme mukavaksi. Tuskin mä enää raaskin tästä haukusta luopua.
Sanna sytyttää kattolampun. Hänen huulilleen nousee tuskin aavistettava hymy. Silmälasit kiiltävät perhosmaisen varjostimen kullanhohtoisessa valossa. Katse kiitää näytöltä salamana Pariisiin, Sanna ääntää jokaisen tavun erikseen: 
— Sinunkin Hanne kannattaisi siirtyä nykyaikaan ja kitkeä itsestäsi kaipuu.


Rakkausturistit ote 4

Pariisi pyörii ikkunalasin takana kuin pittoreski matkailumainos, katulamput loistavat kirkkaina pisteinä technikolorinsinisellä taivaalla. Paksuniskainen hovimestari näyttää Viimeinen tango Pariisissa-elokuvan Marlon Brandolta. Viimeisenä iltana kutsun Lucien ravintolaan, sen olen tästä keväästä velkaa. 

Ravintola on sisustettu talonpoikaistyyliin. Puupiironkien päällä on hedelmäkoreja ja seinillä Matisse-kopioita, kattoparrujen kristallikruunujäljitelmät ovat suoraan Family Addamsin talosta. Luciella on uusi raidallinen kevätmekko ja kasvoilla hillitty edustusilme, hän ei halua istua liian lähellä ovea, keittiötä, baaritiskiä tai vessaa.

Lucie puikkelehtii hovimestarin perässä käytävällä ja löytää ravintolan perältä sopivan ikkunapöydän. Hän tutkii veitsien ja haarukoitten hopealeimoja ja asettelee lasit mieleiseensä järjestykseen moitteettomasti tärkätylle valkoiselle pöytäliinalle.
Lasit kilisevät, tasainen puheensorina täyttää salin. Tilaamme alkupaloiksi valkosipulietanoita ja paté-lajitelman. Ravintolan ikkunat ovat auki iltaan, sisään virtaa leutoa ilmaa. Ikkunasta näkyy Seinelle, turistit vaeltavat reput selässä jokivartta pitkin, bukinistien laatikot roikkuvat vihreinä kuutioina rantatörmällä.
Lucie maistelee maalaispateetaan ja kaavailee suupalojen välissä tulevaa kesälomaa: 
Sillä aikaa kun lapset lomailevat Normandiassa isänsä kanssa, hän aikoo maalata rauhassa kotona. Syvävenyttely, pilatestunnit ja erään argentiinalaisen tuttavantuttavan järjestämä italialainen keittokurssi kiinnostavat myös, kesällä on hyvää aikaa opetella lasagne- ja cannellonireseptejä. Olisi myös hienoa päästä mindfulness-kurssille mutta kaikkeen ei ole aikaa, jossain välissä pitää ehtiä kotiseudulle Brestiin katsomaan vanhempia. Sen jälkeen kalenterissa on tyhjää, entä jos hän tulee elokuussa lasten kanssa viikoksi Suomeen?
Lucie välttelee selvästi arkaa aihetta, Evania. Siellä se on Berliinissä, hän kuittaa asian ja pulppuaa kesäsuunnitelmia, lasten lomajärjestelyjä, syvävenyttelyä, Helsingin jugend-kortteleita ja Tallinnan-risteilyn hintoja.

Ulkona rantakadulla pariskunta kävelee lemmekkäästi käsikoukussa toisiinsa liimautuneina. Risteilyalus lipuu ohi ja katoaa siltojen alle. Pääruoat tuodaan pöytään. Tarjoilija pitelee kiinni lautasten reunasta ja sujauttaa hallitulla eleellä liinalle tartarpihvin, hunajalla maustetun lohenpalan ja kalanruotopihdit. Lohiannos on koristeltu seesaminsiemenillä, sen päällä on läpinäkyvä kupu. Etovan makea hunajantuoksu lehahtaa kuvun alta ilmaan. Kala on tulikuumaa, minulla ei ole nälkä.
Lucie vetää tartarpihvinsä lähemmäksi, sekoittaa kananmunankeltuaisen hyytelömäiseen lihamassaan ja ripauttaa päälle runsaasti pippuria.
— Turhaan sä stressaat, ihminen selviää paljon pahemmastakin jos vain haluaa, voimavaroja on enemmän kuin luulee, hän toistaa säännöllisin välein kuin Niken ”just do it”- mainos ja haarukoi hyvällä ruokahalulla pihviään.

Ovi kolahtaa. Kärpänen lentää sisään ovesta, pörrää hetken katonrajassa ja hakeutuu samaa reittiä ulos. Nelihenkisen pukumiesseurueen pomo ottaa baaritiskiltä laskun firman piikkiin, mustapukuiset miehet poistuvat naureskellen ravintolasta, he näyttävät toistensa klooneilta. Harmaahiuksinen omistajarouva hypistelee paksua helminauhaansa ja laskee kassan saldoa. Tarjoilija hakee pöydästä tyhjät lautaset ja ojentaa jälkiruokalistan.
Lucie kääntelee menun sivuja ja tutkii pitkään suklaamousseja ja îles flottanteja. Hän tilaa käännetyn omenatortun.
Menu laskeutuu pöydälle sentti sentiltä kuin hidastetussa filmissä, Lucien katse liimautuu minuun: 
— Sulla on nyt hyvä tilaisuus kasvaa aikuiseksi ja oppia suhteuttamaan asioita. Kukaan ei voi olla koko elämäänsä samassa pisteessä, me eletään sen takia että me kasvetaan ihmisenä.
Lucie asettaa lusikan valmiiksi jälkiruokalautaselleen ja kiertää hiuslatvojaan pikkusormensa ympärille. Hän katsoo hajamielisesti Seinelle, turistit vilkuttavat ohikiitävän vesibussin kannelta.
— Kaikki pelkää muutosta, se on ihan inhimillistä, Lucie mumisee kuin itsekseen. — Mutta ei mitään uutta auringon alla. Sopeutumiskykyiset jää henkiin, niin se on ollut aina ennenkin.

-------
RAKKAUSTURISTIT, e-kirja (BoD 2016), kansi: Robert Mercier, saatavilla verkkokirjakaupoista

torstai 9. helmikuuta 2017

G-piste INTRO

Kaikkialla sama kaipuu, Pariisista Helsinkiin. G-PISTE on tarina muuttuneista sukupuolirooleista ja naisen kaipuusta, tarpeista joita ei aina lausuta ääneen. Annan pitkä avioliitto ranskalaisen Marcin kanssa on näivettynyt uomiinsa, arki on tasaisen harmaata. Aviomiehen potenssiongelmat kärjistävät tilannetta entisestään, Anna potee seksuaalista yksinäisyyttä. Hän päätyy kokeilemaan maksuseksiä ja ottaa yhteyttä satunnaisesti eskorttina toimivaan ulkomaalaiseen mieheen. Viattomaksi hätäratkaisuksi tarkoitettu irtiotto saa yllättävän käänteen kun Anna rakastuu ja joutuu suuren elämänmuutoksen eteen.

G-piste otteet 1,2,3

Ote 1 G-piste

Bäng. Nyt menee läpi.
Taikahetki on lyhyt ja ohikiitävän horjuva, hän räpyttelee ikään kuin haluaisi karistaa kohtaamisen kuin hilseen harteilta ja alkaa liikahdella hätäisesti allani: 
-   Vähän epämukava tämä tuoli eikö vaan? Muutetaanko sängylle?
Oleskelutilan valkoinen liukuovi aukeaa.
Leveä vuodesohva keinahtaa allamme, lämmittää kuin uimaranta, täynnä pehmeää hiekkaa. Orvokkikatse liimautuu seinään, ulkoavaruuteen, kynttilöiden valokiilaan ja patteriin, josta sykkii lakanoille kuumia lämpöaaltoja.
Hän vetää peiton jaloilleen ja vaihtaa kolme kertaa asentoa aivan kuin selän alle olisi jäänyt kiviä: 
-   Sä olet kuuma nainen. Ja tunnut tarvitsevan usein. Ehkä meidän täytyy harventaa tahtia tai muuten voit tulla riippuvaiseksi. 
-   Sitäkö sä pelkäät?
-   Sitä nimenomaan. Ja sitä sunkin pitäisi pelätä. 
-   Mutta mä en pelkää, mä tunnen eläväni pitkästä aikaa. Olisi ihanaa viettää sun kanssa kokonainen yö. Mitä se mahtaa maksaa? 
-   Tuskin se maksaa mitään ylimääräistä, eihän me muutenkaan puuhastella normaalitaksoilla. Enkä mä työskentele tuntipalkalla vaan fiiliksen mukaan.
-   Mikä fiilis sulla on?
Vuodesohva narahtelee liikkeiden alla, hän vetää peittoa ylemmäksi, kaivautuu sen alle:
-   Oikeastaan mulla on ollut sun kanssa alusta pitäen hyvä fiilis, vähän niin kuin oltais sukulaissieluja. Mutta en tiedä kannattaako meidän mennä tän pitemmälle. Mä pelkään että sä unohdat pelisäännöt. 
-   Mitkä pelisäännöt?
-   Etkö sä enää muista? Ei saa laittaa tunteita peliin. Sunhan ei pitänyt hakea mitään ihmissuhdetta.
-   Seksisuhdekin on ihmissuhde. Sä et ole dildo vaan ihminen. 
-   Siinä se ongelma piileekin. Ja juuri siksi kannattaa olla varovainen, sä voit satuttaa itseäsi, jos ihastut.
-   Mutta jos mä olen varovainen, niin jäätsä sitten yöksi?
Hänen kätensä lepäävät liikkumatta lakanalla, valkokultasormuksen ruiskaunokinsiniset safiirit hohtavat oikeassa nimettömässä kuin yötaivaalle eksynyt kuunsirppi. Peitto aaltoilee sängyllä. Hetki venyy.
-   Voinhan mä jäädä, hän vastaa viimein.
Silmät ohjautuvat minuun: 
-   Vaikka ehkä ei pitäis. Multa alkaa kohta rajat hämärtyä. Pakko tunnustaa että sä lataat kiihottavasti.
...

Ote 2 G-piste

Saila on jo siirtynyt seuraavaan vaiheeseen, hän on kirjoittanut käsikirjoituksen, joka ei ole lainkaan rockn’n roll vaan täysin destroy, ja sen skenaarion mukaan minä ja Marc todella eroamme ja entä sisko sitten?
Niin sitten, hän korottaa ääntään, sitten ei enää ole kainaloa, johon voi vetäytyä nuolemaan haavoja. Niin sitten - ääni kohoaa jälleen - on lähdettävä iskumarkkinoille etsimään uutta kumppania tosimielessä ja siinä vaiheessa hymy voi hyytyä. Hän ei mitenkään halua pelotella, ei tietenkään, mutta niistä markkinoista on yhtä sun toista sanottavaa eikä valitettavasti aina niin hyvääkään, sillä hän on ollut vapaana yli vuoden ja tietää mistä tuulet puhaltavat. Jaa mistäkö?
No suoraan Jäämereltä ne puhaltavat, ystävä hyvä, ja helvetinmoisesta suuresta tyhjyydestä!
Iskumarkkinoilla ollaan siirrytty naisvihamieliseen aikakauteen ja jokin mättää ja pahasti, Saila julistaa, liikkeellä on julma määrä naisenergiaa, joka ei löydä purkautumiskanavia eikä kohteita. Sukupuolijakaumasta on tullut sukupuolivinoutuma, roolijako on muuttunut ja nainen on tasa-arvoistanut itsensä miehen epäkiitolliselle paikalle metsästäjäksi. Nainen saalistaa ja miehestä on tullut riistaa, harvinaista ja kallisarvoista herkkua, kultaakin kalliimpaa. Onko sana miespula tuttu? Onko tullut etsittyä työpaikalta, kuntosalilta, kesäfestivaaleilta, käytyä baarikierroksilla, ystävien luona illallisilla ja bileissä? Onko tullut luuhattua aamuyön ankeina tunteina diskojen ampumaradoilla pokaamassa miehiä?
Ei, eipä ole, ei ainakaan tarpeeksi. Mutta hän, toimittaja Saila Auermaa, on pitänyt silmänsä auki ja juossut kaikissa mahdollisissa kissanristiäisissä, baareissa ja diskoissa Helsingissä, Tukholmassa, Pariisissa ja Lontoossa ja hän voi vannoa, että naisenergia pursuu kaduille ja täyttää korttelit, kokonaiset kaupungit ja maanosat. Kaikki paikat notkuvat naisia, toinen toistaan paremman näköisiä, tummia, vaaleita, punatukkaisia, sinisilmäisiä, ruskeasilmäisiä, hoikkia ja muodokkaita, povekkaita tai litteitä, kaksikymppisiä, kolmekymppisiä, nelikymppisiä, viisikymppisiä, kuusikymppisiä, eronneita, sinkkuja, yksinhuoltajia, kaikkialla on tolkuton kavalkadi vapaita naisia, naisia odottamassa miestä. Ja hän voi kertoa, että etsiminen on välillä hirveää ja on kammottavaa palata yöllä yksin kotiin turhan baariretken tai diskoillan jälkeen. Niinä hetkinä tekee mieli itkeä, ulvoa, repiä seinät ja tunkeutua naapuriin tai iskeä kadulta ensimmäinen vastaantullut mies tai ottaa kissa tai koira, jotta kotona olisi joku joka hengittää ja nukkuu yöllä vieressä. Sillä tyhjyys on välillä musertavaa ja elämä toivotonta, koska etsivä ei läheskään aina löydä eikä kolkuttavalle avata,ei millään keinolla tai konstilla, ei edes nettailemalla.
...

Ote 3 G-piste

Niin, niin, hali hali ja jonain päivänä.
Jonain-päivää ei ole eikä tule, se on nyt tai ei koskaan, vincere o morire, voita tai tuhoudu, merivedet nousevat ja avioero on jo ovella, kello raksuttaa kohti luopumista, appelsiini-ihoa ja yksinäisyyttä ja show must go on.
Seilaan takaisin deittipalstoille, Meeticiin, Amoureux.comiin, Sinkkuihin, Matchiin. Maailman viides valtameri kuohuu, lokkien ääntä ei kuulu. Aallot kohisevat odotusta,suuria lupauksia, turhia toiveita ja pudotuksia, nopat pelilaudalla vaihtuvat nopeasti, näyttöruudusta pulppuaa kirjaimia ja kuvia, loputtomiin uusia potentiaalisia pelastajia. Silmäilen profiileja, etsin seksikästä ja fiksua alle tai päälle nelikymppistä miestä, varattua tai vapaata, seikkailu- tai tositarkoituksella tai siltä väliltä, kaikki lohduttava kelpaa. Kiinnostavia ilmoituksia on muutamia, vastaan parilla väkinäisen innottomalla rivillä ja lähden uimaan.
Veden alla katson nuorten miesten jänteviä vartaloita, karvattomia rintoja, pieniä peppuja ja anteliaasti avautuvia jalkovälejä. Mielenrauha liukenee klooriveteen kuin tärpätti, uppoaa altaan pohjaan, kiinnittyy märkiin kaakeliseinämiin ja viereisen uimarin räpylöihin.
Ajatukset harhailevat. Häneen.
Illalla menemme Sailan kanssa elokuviin. Elokuvateatterin valkokankaalla istuu apaattinen keski-ikäinen Don Juan, jonka elämässä on tapahtunut kohtalokkaita erehdyksiä. Jossain kaukana, aavan Amerikan mantereen toisessa osavaltiossa, motellien ja mainoskylttien peittämän surkean highwayn varrella, asuu
miehen tuntematon lapsi ja lapsen äiti, yksi monista existä. Sharon
Stone.
Saila syö popcorneja ja rapistelee tylsistyneenä pussia: Niinpä niin, Sharon on kaunis, mutta aina sitä samaa kamaa, vaikka kuinka pamauttelee paukkumaissia kaikki etenee niin kiduttavan hitaasti, elämästä on tullut puhdasta Tsehovia ja Wong Kar-Waita,
aina mennään ristiin, osutaan väärään paikkaan väärään aikaan ja asutaan väärässä kerroksessa, eikä kukaan löydä helpolla ketään, ei ainakaan sitä sopivaa.
Elokuva on kuolettavan pitkästyttävä, meistä kumpikaan ei pidä Jim Jarmushin Broken Flowersista.
Räjähtänyt Don Juan unohtuu valkokankaalle, ajatukset harhailevat, häneen.
Kotimatkalla metrossa silmät rekisteröivät kanssamatkustajien vaatteita, penkkien muovipäällysteiden halkeamia, seiniltä tuijottavia ”Riko yksinäisyys”- kampanjan julisteita ja ohikiitävien asemien nimiä: Raspail…Denfert-Rochereau…St. Jacques…Glacière… Viereen istuutuu nuori tummanvaalea mies, jonka tuoksu on tuttu. Säpsähdän. Mies tuoksuu Onelta. Ei, se ei ole hän.
Hajuvesi nousee tajuntaan kuin raskas hissi, vaihdan nopeasti paikkaa.
Andres, iho muistaa.
Andres, iho kaipaa.
Andres, iho itkee.

G-piste ote 4

Täysjyväriisipaketti putoaa lattialle, Marc raapii nelipäiväistä fakiiriparransänkeään ja heittäytyy pitkästä aikaa puheliaaksi:
No, ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin, ja oikeastaan hän on minulle kiitoksen velkaa.
Kirjailija ei itse valitse aiheitaan, vaan aihe valitsee kirjailijan, ja hän on saanut tästä latteasta uskottomuusdraamasta aiheen uuteen romaaniin: seuraavaksi hän aikoo porautua nykyihmisen hysteeriseen sielunmaisemaan ja ihmissuhteisiin, joista on tullut henkilöstövuokrausta ja täydellisen sekavaa kanavapujottelua.
Maailma on hajonnut ja me sen mukana, jatkuva muutosprosessi on särkenyt turvarakennelmat, ja pätkäajattelu ja epävarmuus ovat levinneet työpaikoilta koteihin. Ihminen on menettänyt tulevaisuudenvisionsa ja kykynsä pitkäjänteiseen toimintaan. Harva jaksaa pysähtyä ja rakentaa mitään. Hädissään ihminen etsii lohtua uusista teknologisista leluista, viihdeteollisuudesta, extreme-elämyksistä, humalatiloista ja alati vaihtuvista kumppaneista. Internet on nopeuttanut tätä kehitystä ja luonut harhan loputtoman vaihtelun ja rajattomien mahdollisuuksien maailmasta, missä elämään voi nopeasti tilata uutta sisältöä.
Minäkin olen langennut tähän halpaan ja niinpä Marc aikoo kirjoittaa minusta, minusta tulee loistava romaanihahmo. Voisiko olla otollisempaa mallia kuin tällainen nettikuplan, hetimullekaikkitänne-filosofian, median, amerikkalaisen roskaviihteen ja kaikkialle tunkevan seksipuuron aivopesemä, nuoruuskrampin kourissa sätkyttelevä, angstinen ja epäkypsä keski-ikäinen seksiaddikti, joka juoksee nuorten miesten perässä, ravaa uimahallissa ja kuuraa kroppaansa selluliittivoiteilla, elää eksistentiaalisessa tyhjiössä ja kuvittelee, että onni löytyy vaihtelusta, uusista seksipartnereista ja kiihkoseksistä, deittailusta, juhlimisesta ja hetken huumasta?
Parempaa mallia ei löydy ja muotokuvasta tulee pirullinen, veitsenterällä leikattu pala tätä pelon, epävarmuuden, itsekkyyden ja lapsellisten pseudoelämysten aikaa, sen hän vannoo.

---
G-PISTE, painettu (Myllylahti 2007), kansi: Stéphane Balleriaud, saatavilla verkkokirjakaupoista