torstai 4. marraskuuta 2021

SE KESÄ PARIISISSA

 

Romaani avioerosta, muutoksesta, ranskalaisuudesta ja Pariisista, ei kliseenä vaan sellaisena kuin se on, hyvine ja huonoine puolineen:

Keväällä 2020 Sinin pehmustettu elämä suistuu raiteiltaan. Aviomies haluaa erota, aikuistunut tytär muuttaa pois kotoa ja samanaikaisesti viruspandemia sulkee yhteiskunnan. Sini pakenee painostavaa todellisuutta opiskeluaikojensa Pariisiin. Uusi ranskalainen ystävätär, tämän tuttavapiiristä löytynyt intensiivinen romanssi sekä kesäinen Pariisi valavat uskoa tulevaisuuteen, mutta aviomuistot eivät jätä rauhaan. Muutaman kuukauden pakomatkan jälkeen edessä on paluu Helsinkiin ja uuteen epävarmuuden aikaan. Miten sopeutua muutokseen ja palata planeetalle nimeltä elämä?   

"Haikeankaunis romaani elämän taitekohdasta, jossa vanha on jo mennyttä mutta uudesta suunnasta ei ole vielä tietoa." (Karisto)

Kovakantinen kirja, e-kirja, äänikirja. Kansi: Emmi Kyytsönen. Äänikirjan lukee Mervi Takatalo

"Vehkoo kirjoittaa älykkäästi ja ajankohtaisesti. Teksti ei pyöri yksinomaan parisuhteissa, vaan kiinnittyy ympäröivään maailmaan." (Kirja vieköön-blogi)

----

SE KESÄ PARIISISSA, OTTEITA KIRJASTA

OTE 1

Viidentoista neliömetrin ullakkohuone hengittää hiljaisuutta. Ikkunasta pilkistää Montmartren peltikattoja, televisioantenneja ja Sacré Coeurin kirkko. Rullaverhon muovirenkaat roikkuvat ikkunanpielissä, vihreä kokolattiamatto muistuttaa huolellisesti trimmattua nurmikenttää. Keittolevyt on upotettu tilaa säästävästi suihkun ja yöpöydän väliseen koloon, täällä ei ole turhia neliöitä eikä energiasyöppöjä kodinkoneita, ihminen tulee oikeastaan toimeen hyvin vähällä.

Istun pitkään kapealla nunnansängyllä ja pyörittelen tohveleita jalassa kuin sairaalassa. Helsinki-Vantaan lähtöselvityslaput ovat jääneet matkalaukun käsikahvaan, PAR, HEL. Hel niin kuin hell. Tunnustelen otsaa ja sydämen lyöntitiheyttä. Otsa ei tunnu kuumeiselta ja sydän hakkaa tasaisesti, mutta otan varmuuden vuoksi monivitamiinipillerin ja vahvistavaa merilevää. Paljonko kello on? Kelloa ei ole, ei rannekelloa eikä kelloradiota, ne on haudattu jonnekin, ehkä vaatteiden alle matkalaukkuun tai ehkä ne unohtuivat lähtökiireessä Helsinkiin, hyvä että mikään ei piippaa eikä soi. Ranskassa ollaan tunti jäljessä Suomen ajasta, muistan ja painan kännykän päälle siltä varalta että Iida sattuu soittamaan. Nousen ylös hitaasti kuin toipilas, joka varoo rajuja ponnistuksia. Sänky natisee kuin aittamajoituksessa, päiväpeitolle jää venemäinen kuoppa. 

Keitän kahvit. Keittolevyt kuumenevat hitaasti, paahtunut arabicantuoksu leviää huoneeseen. Astiahyllyllä on pino lautasia ja vanhanaikaisia posliinimukeja. Kodikkaan mummomukin kahvasta puuttuu pala, sinisten kukkakuvioitten viereen on piirretty nimi Marguerite, huoneessa on ilmeisesti joskus asunut sen niminen nainen. Marguerite, päivänkakkara, kuin Marguerite Duras ja Rakastaja. Nuoruuden kiihkoa ja tropiikin öitä, hieno kirja, täytyy lukea se uudelleen.  Marguerite-muki on kaunis ja ajan patinoima, juon siitä kahvia kauan, tipoittain aivan kuin kahvi olisi terveyslähteen arvokasta nektaria. Patonki on ehtinyt eilisestä kuivahtaa, leipä maistuu vehnäjauhoilta ja Pariisilta, keveydeltä.

Onneksi on televisio, se rikkoo huoneen luostarimaisen hiljaisuuden. Ruudulla värisee tiheää lumisadetta, kuva hyppii ja pysähtyy tyylikkäästi harmaantuneeseen juontajaan, joka kauppaa kuntolaitteita. Mies näyttää ikäsyrjinnän hyllyttämältä entiseltä televisiotähdeltä, hän hymyilee tottuneesti ja osoittelee tiukkaan kokotrikooseen pukeutunutta nuorta naista. Nainen nostelee matolla käsipainoja verkkaiseen tahtiin kuin ryhmän tahdista pudonnut pom-pom-tyttö. Miehen vasemmassa nimettömässä on sormus. Muinaiset egyptiläiset uskoivat, että juuri nimettömästä on suora yhteys sydämeen. Nykyään katson aina onko ihmisellä vihkisormus vai ei. Harvalla enää on. Ei minullakaan ole, myin omani Hämeentien kultasepänliikkeeseen päivää ennen Pariisin-matkaa. Lentokoneessa tuijotin alastonta sormeani ja edessä olevan selkänojan kylttiä: Life vest under your seat. Elämässä ei voi vetää pelastusliivejä penkin alta. Feeniks-lintu ei heti nouse tuhkasta. Vihkisormukseni paikalla hiertää vielä selvä painauma, joka kertoo että jotain puuttuu ja tulevaisuus on täydellisesti auki.

---------

OTE 2

Elise siivuttaa ilmakuivatusta kinkusta läpinäkyvän ohuita viipaleita ja sytyttää piirongin päälle yrttisuitsukkeen:

– Ajatellaan jotain hauskempaa, me ei pystytä ratkaisemaan kaikkia ongelmia tänä iltana. Outoja aikoja on historia täynnä, ei tämä ole ensimmäinen eikä varmasti myöskään viimeinen. Meillähän menee ihan hyvin kun kukaan ei ole sairaalassa ja voidaan elää ainakin tämä kesä melko vapaasti vai mitä?               Mieto ruusuntuoksu leviää suitsukkeesta huoneeseen. Vieraat nyökkäilevät, aperitiiveja kumotaan tiukkaan tahtiin. Kasviskuutiot tyhjenevät kulhoista, jutustellaan niitä näitä kesän kulttuuritarjonnasta ja minulle tuntemattomista poliitikoista kuin hätäisesti kasatussa keskusteluohjelmassa. Yritän pysyä mukana koreografiassa ja sanoa välillä jotain, mutta keskustelu on jo siirtynyt muualle. Suomalainen ei pysy vikkelien ranskalaisten perässä, olo on kuin norsulla posliinikaupassa, väistämättä ulkopuolinen. Henkilökohtaisia asioita sivutaan vähän, kukaan ei paljasta itsestään oikeastaan mitään, vaikuttaa siltä että vieraat eivät ole kovin läheisiä ystäviä.                                                                            Silmälasipäinen nainen, Mai, ottaa toisen martinin ja kertoo palanneensa Michel Houellebecqin tuotantoon. Hän on lukenut uudelleen kirjailijan vanhan palkintoromaanin Maasto ja kartta. Teoksessa kuvattiin hedonistisen ja todellisuutta pakenevan länsimaisen ihmisen arvotyhjiötä höystettynä Houellebecquin brändiin kuuluvalla satiirilla, joka välittyi hyvin kirjan antisankaritaiteilijan valokuvaamissa kartoissa.                                                                                                             

Vanhojen maantiekarttojen ja Houllebecqin satiirin yhteys jää hämäräksi, analyysi katkeaa ovikellon soittoon. Sisään astuu hyvännäköinen nelikymppinen mies, jolla on vaaleanruskea tukka ja hyvin vaalea iho, sen tyyppinen joka palaa helposti auringossa. Mies on poikamaisen hoikka, melkein laiha, hän muistuttaa hämärästi jotain kaukaista tuttua, ehkä yhden illan seikkailua tai yläasteen luokkatoveria, jonka nimi on päässyt vuosien varrella unohtumaan.  

-- Tässä on serkkuni Yann Robin, esittelee Elise. – Yann ja minä ollaan pesunkestäviä bretagnelaisia. 

Mikään ei viittaa sukulaisuuteen ja yhteisiin geeneihin, Elise on tumma ja määrätietoisen tarmokas, mies vaaleahko ja herkän oloinen, hän seisoo serkkunsa vieressä eleettömänä ja näyttää olevan täysin muualla. Pikaisen esittelyn aikana katseemme hipaisevat toisiaan. Miehellä on utuisen sinivihreät silmät.

Ruokapöydässä Yann Robin ja mustapartainen mies istuvat vierekkäin. Yann Robin istuu minua vastapäätä ja näyttää pitkästyneeltä. Hän välttelee katsekontaktia ja pyörittelee lasia kädessään. Hänellä on pitkät hoikat sormet, nimettömässä ei ole sormusta. Onko mies vapaa, seurustelusuhteessa tai mahdollisesti homo? Pöytään tuodaan persiljaperunoita ja äyriäisgratiini, jonka kermakastikkeessa uiskentelee herkkusieniä. Elise on ilmeisen hyvä kokki. Gratiini saa ansaittuja kehuja: kermakastike on herkullista ja tämä hapokas Chablis Grand Cru sopii loistavasti äyriäisten kanssa, kymmenen pisteen valinta Elise!

Ruokien ja viinien yhteensopivuus synnyttää ajatuksenvaihtoa viininviljelystä ja ilmastoviisaasta ruokailusta. Hyönteismyrkyt, ruokahävikki ja kasvissyöjät eivät kiinnosta Yann Robinia, hänellä ei ole mielipiteitä mistään eikä minkäänlaista tarvetta esiintyä. Suitsuke on sammunut. Ruusuntuoksu leijailee huoneessa. Gratiinivuoka on tyhjä. Mai ja hänen kumppaninsa nousevat ylös, avaavat ikkunan ja panevat tupakaksi. Hauras savupilvi pöllähtää sisään. Murielle kääntyy minuun:   Minä olen aina pitänyt Aki Kaurismäen elokuvista, ohjaajalla on kiinnostavan minimalistinen kuvakieli. Varsinkin ”Kauas pilvet karkaavat” oli hyvä vaikka ne vaiteliaat antisankarit tuntuivat kyllä aika vierailta. Kaurismäen leffoista saa sen vaikutelman että elämä Suomessa on hieman vaisua ja äänetöntä. Pitääkö se paikkansa? 

Murielle pyörittelee huulillaan suosikkielokuvansa nimeä, Au loin vont des nuages…                            

No Suomessa on toki äänettömämpää kuin täällä, vastaan. – Mutta Kaurismäki tyylittelee reippaasti, se tekee fiktiota eikä dokumenttia suomalaisesta arjesta. 

Yann Robin reagoi ensimmäisen kerran illan aikana; hän kohottaa kulmiaan ja hymyilee vinosti. Pariskunta tuulettaa tupakansavut huoneesta ja palaa pöytään. Mai pyyhkii paperinenäliinalla huurua silmälaseistaan. Elise kantaa pöytään salaatin ja normandialaisia perinnejuustoja, neufchâtelia, pont-l’évêqueta ja camembertia.   – Ainakin juustoissa on tässä maassa valinnanvaraa, naurahtaa Mai. – Eikös kenraali de Gaulle sanonut aikoinaan että miten voi hallita maata jossa on 258 erilaista juustolajia? 

 Juustotarjotin tuoksahtaa maakellarilta. Neufchâtelin muoto poikkeaa muista, se ei ole pyöreä eikä neliö vaan sydän. Yann Robin upottaa veitsen juuston pehmeään massaan ja leikkaa lautaselleen palan sydämestä. Hän siirtää tarjottimen minulle. Katseemme kohtaavat uudelleen. Silmäripset värähtävät. Filmi pysähtyy. Hän ei ole homo. 

Hiljaisuus väreilee huoneessa, kukaan ei liikahda. Murielle katsoo Eliseen, Elise minuun, minä katson Yann Robiniin, Yann Robin laskee katseensa alas ja ottaa leipäkorista palan patonkia. Murielle rykäisee. Elise lorauttaa punaviiniä laseihin, juustotarjotin kiertää vieraalta toiselle. Seuraa hajanaista keskustelua perinnejuustoista ja ranskalaisten vastarintahengestä, joka on säilynyt vaikka juustojen määrä on vähentynyt sitä mukaa kun pienmeijerit ovat hävinneet. Joku esittää arvion parista sadasta pelastuneesta lajikkeesta, kesken arvion kännykkä piippaa. Yann Robin hipelöi kännykkänsä näyttöä, suuntaa eteiseen ja vetää oven perässään kiinni. Eteisestä kuuluu väittelyä. Parin minuutin kuluttua Yann Robin palaa takaisin ja vaikuttaa hermostuneelta. Ikävä kyllä hänen täytyy lähteä.

--------------

OTE 3

Pyhimykset eivät vastaa, seuraavalla viikolla makaan sängyssä puoleenpäivään ja selaan kaukosäätimellä televisiokanavia. Ei huvita katsoa Selviytyjiä, ei Asterixia eikä Julia Robertsia joka puhuu Pretty Womanissa ranskaa, ei huvita nousta ylös, ei lähteä kielikurssille, ei laittaa nenää ulos ovesta. Jossain vaiheessa syön jotain, palan pitsaa. Pesen hampaat ja yritän palata omaan elämääni, siis minne?

Lammasmakkarat valmistuvat ruokaohjelmissa yrttisellä papupedillä, radiossa joku raspikurkku laulaa C’est où le bonheur, missä onni on, virukset lilluvat maailmalla, Euroopan keskuspankin elvytyspaketti ehtyy, masennuslääkkeitten myynti kasvaa, myrskyt repivät taloista katot ja talouskriisi ihmisiltä leivän, Joe Biden ja Xi Jinping sitä ja ylipalkatut EU-byrokraatit tätä, hittoon pandemiat, tämä tyhjyysreservaatti ja koko älytön todellisuus, hittoon koko maailma!

Elise soittaa ovikelloa ja odottaa kunnes ovi avataan. Rationaalisena ranskalaisena hän pysyy aina tasaisesti kultaisella keskitiellä eikä koskaan vuoda yli, slaavilaiset mielialavaihtelut ovat Eliselle vieraita:Mikä ihmeen draama täällä on meneillään? Nouse nyt ylös hyvä ihminen, jos alkaa miettiä mikä huvittaa voi päätyä siihen että mikään ei huvita. Elämänhalu ei palaa märehtimällä vaan toimimalla. Mitä sä odotat, mikset laita tuulemaan? 

Harva elää ihanne-elämää, ajat ovat kovat kaikille, pandemia on takuulla nostanut stressikäyrää jokaisella. Sinulla on työpaikka, hyvä terveys, ystäviä ja fiksu tytär, Iida ei hortoile asunnottomana huumehöyryissä kadulla eikä kukaan lähimmäisistä ole sairaalassa, sulla ei ole edes suurempia velkoja kuten esimerkiksi hänellä, Elise luettelee.

Hän ei voi ottaa virkavapaata, matkustaa stressilomalle miettimään kriisejä ja miesasioita, hänen täytyy selviytyä pelkästään lasten takia, tehdä nälkäpalkalla mielipidetiedusteluja, kääntää lämpökihartimien käyttöohjeita ja lääkkeitten tuoteselosteita yömyöhään ja laskea joka ikinen euro. Koskaan ei tiedä miten paljon kuussa on tuloja vai onko niitä lainkaan, joskus rahat eivät riitä edes vuokraan, halpahallista saa ostaa tonnikalapurkkeja ja hankkia lapsille luottokortilla uudet lenkkarit, mutta luovutusmieliala, kiitos ei, se ei ole häntä varten.

Elise vetää muutaman joogahengityksen ja työntää ilmaa ulos keuhkoistaan aivan kuin haluaisi puhaltaa murheet taivaat tuuliin. Sitten:

Meidän länsimaalaisten huolet on luksusongelmia. Jos on varaa valittaa tavarapaljoutta tai ikävystymistä asiat ovat todella hyvin. Barbèsin siirtolaiskorttelissa parin kadunkulman päässä näkee mitä on todellinen hätä. Siellä ne kerjäläiset ja henkensä kaupalla Välimeren ylittäneet laittomat siirtolaiset majailevat purkutuomiota odottavissa hökkeleissä eivätkä tiedä huomisesta mitään, lapset nuolevat nälissään maaleja seiniltä ja sairastuvat lyijymyrkytykseen ja…

Elise saa yskänkohtauksen. Hän haukkoo henkeä ja ottaa yskänpastillin.

Tietysti me ollaan etuoikeutettuja, mutta aina ei voi ajatella muita. Kai välillä masentaa kun joka tuutista tippuu huonoja uutisia, minä vastaan hänelle. – Ehkä te perhelämmössä kasvaneet kestätte paremmin vastoinkäymisiä ja kriisejä kuin me avainkaulalapset, jokainen hahmottaa asioita eri tavalla. Mä pelkään tätä uutta maailmaa.

Kaikki entinen murenee, mistään ei enää tiedä mitään, ei ihmissuhteista, ei politiikasta, ei luonnonmullistuksista. Fossiilikaasut kuumentavat ilmakehää ja ihmiskunnasta on tullut valtava viruslinko, terrorismi uhkaa, nationalismi lisääntyy ja muuttovirrat lietsovat muukalaisvihaa, valtiot velkaantuvat ja ensi viikolla voi saada potkut töistä, koko ajan saa kauhoa hyllyvällä suolla ja asemoida itsensä uudelleen ja kierrokset vain kiihtyvät. Minne me oikein ollaan menossa? Mitä seuraavaksi, tuleeko superbakteeri, iskeekö maahan avaruusmyrsky vai pyyhkäiseekö hyökyaalto rannikot alleen?Bisnesväki ja teknologiajätit keksivät aina markkinaraon, mutta mikä rako tässä sotkussa jää ihmiselle? Kuinka moni jaksaa jatkuvasti sopeutua uuteen? Vai kloonataanko meidät muutosketteriksi digikansalaisiksi? Kohta me lennetään älykodeistamme halpalennolla robottien kanssa kuuhun ja lennokit toimittavat ruokaostokset kotiovelle, mutta mitä iloa siitä on, jos luonto tuhoutuu, köyhyys ja ahdistus lisääntyvät, elämä on verkkovierailua ja ihminen kiertää yksinäisenä eksoplaneettana huoneessaan?

Elise pudistelee päätään ja räpyttelee silmiään aivan kuin olisi saanut yhteyden tuonpuoleiseen, viestin vieraalta planeetalta:

 Me kaikki pelätään muutosta. Mutta minkäs teet, elämä ei ole täsmäruokaa jota noukitaan kaupan hyllyltä. Joko sä heittäydyt aktivistiksi ja yrität parantaa asioita tai sitten sä yrität sopeutua vallitseviin olosuhteisiin etkä mässäile kauhukuvilla. Entisillä asenteilla ei kerta kaikkiaan enää pärjää. 

Elämä täytyy ottaa sellaisena kuin se on eikä sellaisena kuin sen haluaisi olevan, me ei olla hiekkalaatikolla pitämässä hauskaa, yhdeksänkymmentä prosenttia elämästä on arkea ja vastusta ja kymmenen prosenttia juhlaa, Elise jäsentää kuivasti. Elämä on aaltoliikettä, huonojen kausien jälkeen tulee hyviä, tänään haluaa hypätä alas seitsemännen kerroksen parvekkeelta ja huomenna voi voittaa lotossa jättipotin, välillä saa kulkea läpi kiirastulen päästäkseen kirkkauteen.

Hiuskiehkura valahtaa Elisen silmien eteen. Hän kaivaa laukustaan kamman ja vetää kiehkuran viivasuoran jakauksen alle: Ei saa luopua toivosta. Vaikka maailma muuttuu, olennainen on ennallaan, hyvyyttä, pahuutta, kauneutta ja rakkautta on ihan yhtä paljon kuin ennenkin. Joskus vaan tarvitaan turnauskestävyyttä, kaikki ei aina tule juosten.

------------

OTE 4

Sailor’sin punainen kyltti loistaa venesataman laidalla, ovella hytisee tupakoitsijoita toppatakeissa. Pubi on kodikas ja konstailematon, Laura tervehtii oikealle ja vasemmalle, käy ilmeisesti paikassa usein. Tarjoilija järjestelee tuoleja paikoilleen, pöydissä istuskelee muutamia asiakkaita, useimmat yksin. Sisustus on rantabaarille sopivan saaristolaishenkinen, seinillä roikkuu kalaverkkoja ja meriaiheisia tauluja, tunnelma on unelias.

Osku on oppinut talon tavoille ja asettuu pöydän alle emäntänsä jalkojen juureen. Herrasmiehen oloinen harmaantuva mies tulee vaihtamaan Lauran kanssa muutaman sanan, ymmärtää tyttöjenillat ja poistuu pian omaan pöytäänsä. Se oli Pertti, yksi kanta-asiakkaista, vastikään eläkkeelle jäänyt finanssivalvoja, jonka vaimo sairastaa Alzheimeria.

Cava on hyvää, se kuplii kevyesti laseissa. Elämä kuplii hiljempaa, se on ja odottaa.

Uusi maailma, uudet unelmat, pienemmät kuin entiset. Ensin uusi asunto kuntoon, sen jälkeen hankitaan elämä, vielä ei tiedetä miten eikä suunnitella suuria.

Sitten kun pandemia on laantunut ja voi taas huoletta matkustella maailmalla, tanssia tungoksessa ja halata tuntemattomia, ei enää narista jos nettiselain ei aukea sekunnissa, uimahallin hiustenkuivaaja on rikki ja kirje viipyy postissa pari päivää tavallista pitempään. Yritetään muistaa vapauden suuruus, nähdä arjen kauneus ja ihmeelliset pilvet, muistaminen on yhtä tärkeää kuin unohtaminen.

Tää on ollut ihan hullu vuosi, kaikki meni kertaheitolla uusiksi, sanon. – Välillä on kyllä tuntunut siltä ettei tästä suosta nousta enää ikinä mutta näköjään sitä aina jotenkin selviää.

Laura kaataa lasit piripintaan:

Tietysti selviää, ollaanhan me selvitty tähänkin asti ja selvitään jatkossakin. Täytyy vaan varoa ettei päästä elämää kuihtumaan. Ihmistä ei ole tehty tuijottamaan ruutua neljän seinän sisällä, me ollaan lihaa ja verta ja tarvitaan toisiamme. Menee vähän köyhäksi jos bebe-leivokset ja some on viikon ainoat ilot.

Kuplat porisevat cavan pinnalla ja tasaantuvat tyyneksi lammeksi. Laura napsii pussista sipsejä, katse juuttuu baaritiskiin maalattuihin purjelaivoihin:

Sulla oli Pariisissa se romanssi, täällä ei ole tapahtunut mitään. Paljon kallista aikaa on mennyt hukkaan. Mulle on kertynyt suuri halailuvaje, mä kaipaan tällä hetkellä eniten kosketusta. Täytyy käynnistää etsinnät ja löytää joku, ei välttämättä seurustelua eikä missään nimessä ikävyyksiä, kevyttä yläpilveä vaan ja läheisyyttä.

Tuskin noita juttuja voi tilata mittatilaustyönä mutta siitä vaan, kunhan et jää koukkuun johonkin epämääräiseen tyyppiin.

Meni niin tai näin, se on nyt menoksi, nollariskiä ei ole olemassa, Laura sanoo. – Meillä ei enää ole aikaa säästellä, maailma makaa sillä mallilla että nyt täytyy valita aikooko pelätä vai aikooko elää.

Pubiin laskeutuu hiljaisuus. Katulamput syttyvät.

Lasit nousevat huulille kuin hidastetussa filmissä, katseet harhailevat ulos pimenevään iltaan. Pertti hakee uuden tuopin, ehkä neljännen ja siirtyy naapuripöytään juttelemaan.

Osku alkaa hermostua, se kieppuu levottomasti pöydän ympärillä. Laura vetää sen syliinsä. Koira huiskii tassulla ja hyppää lattialle. Laura vie Oskun ulos jaloittelemaan ja jää terassille juttelemaan tuttujen kanssa.

Katulamput heijastavat pubin ikkunaan kirkkaita valopalloja. Venesataman laiturissa kelluu vanha kalastustroolari, veden ja taivaan rajaa on vaikea erottaa. Baarimikko järjestelee pulloja hyllyille ja vilkuilee syrjäsilmällä televisiota.

En koskaan nähnyt sinun kasvojasi, käsin kiihkein haroin hiuksiasi”, kuuluu vaimeasti ruudusta, Suomi lovessa J. Karjalainen laulaa Ankkurinappia.

Taivaalla loistaa muutama tähti, Tullisaarenselällä vilkkuvat kaukaisten laivojen valot. Laivat matkaavat mantereelle, katoavat pieninä pisteinä horisonttiin.

Pariisi, siellä jossain, se kesä, se vuodenaika, Brest, etäällä ja yksin.

Ajatukset pätkivät, käsi tuntuu kostealta. Kännykän virtavauraus näyttää viittä prosenttia, sormet liukuvat näppäimillä kun lähetän Yannille viestin: ”Mä katson merta Helsingissä, kaikki hyvin. Mitä sinne kuuluu? En ole unohtanut, se oli hienoa.”



Ei kommentteja: