torstai 4. marraskuuta 2021

SE KESÄ PARIISISSA

 

Romaani avioerosta, muutoksesta, ranskalaisuudesta ja Pariisista, ei kliseenä vaan sellaisena kuin se on, hyvine ja huonoine puolineen:

Keväällä 2020 Sinin pehmustettu elämä suistuu raiteiltaan. Aviomies haluaa erota, aikuistunut tytär muuttaa pois kotoa ja samanaikaisesti viruspandemia sulkee yhteiskunnan. Sini pakenee painostavaa todellisuutta opiskeluaikojensa Pariisiin. Uusi ranskalainen ystävätär, tämän tuttavapiiristä löytynyt intensiivinen romanssi sekä kesäinen Pariisi valavat uskoa tulevaisuuteen, mutta aviomuistot eivät jätä rauhaan. Muutaman kuukauden pakomatkan jälkeen edessä on paluu Helsinkiin ja uuteen epävarmuuden aikaan. Miten sopeutua muutokseen ja palata planeetalle nimeltä elämä?   

"Haikeankaunis romaani elämän taitekohdasta, jossa vanha on jo mennyttä mutta uudesta suunnasta ei ole vielä tietoa." (Karisto)

Kovakantinen kirja, e-kirja, äänikirja. Kansi: Emmi Kyytsönen. Äänikirjan lukee Mervi Takatalo

"Vehkoo kirjoittaa älykkäästi ja ajankohtaisesti. Teksti ei pyöri yksinomaan parisuhteissa, vaan kiinnittyy ympäröivään maailmaan." (Kirja vieköön-blogi)

----

SE KESÄ PARIISISSA, OTTEITA KIRJASTA

OTE 1

Viidentoista neliömetrin ullakkohuone hengittää hiljaisuutta. Ikkunasta pilkistää Montmartren peltikattoja, televisioantenneja ja Sacré Coeurin kirkko. Rullaverhon muovirenkaat roikkuvat ikkunanpielissä, vihreä kokolattiamatto muistuttaa huolellisesti trimmattua nurmikenttää. Keittolevyt on upotettu tilaa säästävästi suihkun ja yöpöydän väliseen koloon, täällä ei ole turhia neliöitä eikä energiasyöppöjä kodinkoneita, ihminen tulee oikeastaan toimeen hyvin vähällä.

Istun pitkään kapealla nunnansängyllä ja pyörittelen tohveleita jalassa kuin sairaalassa. Helsinki-Vantaan lähtöselvityslaput ovat jääneet matkalaukun käsikahvaan, PAR, HEL. Hel niin kuin hell. Tunnustelen otsaa ja sydämen lyöntitiheyttä. Otsa ei tunnu kuumeiselta ja sydän hakkaa tasaisesti, mutta otan varmuuden vuoksi monivitamiinipillerin ja vahvistavaa merilevää. Paljonko kello on? Kelloa ei ole, ei rannekelloa eikä kelloradiota, ne on haudattu jonnekin, ehkä vaatteiden alle matkalaukkuun tai ehkä ne unohtuivat lähtökiireessä Helsinkiin, hyvä että mikään ei piippaa eikä soi. Ranskassa ollaan tunti jäljessä Suomen ajasta, muistan ja painan kännykän päälle siltä varalta että Iida sattuu soittamaan. Nousen ylös hitaasti kuin toipilas, joka varoo rajuja ponnistuksia. Sänky natisee kuin aittamajoituksessa, päiväpeitolle jää venemäinen kuoppa. 

Keitän kahvit. Keittolevyt kuumenevat hitaasti, paahtunut arabicantuoksu leviää huoneeseen. Astiahyllyllä on pino lautasia ja vanhanaikaisia posliinimukeja. Kodikkaan mummomukin kahvasta puuttuu pala, sinisten kukkakuvioitten viereen on piirretty nimi Marguerite, huoneessa on ilmeisesti joskus asunut sen niminen nainen. Marguerite, päivänkakkara, kuin Marguerite Duras ja Rakastaja. Nuoruuden kiihkoa ja tropiikin öitä, hieno kirja, täytyy lukea se uudelleen.  Marguerite-muki on kaunis ja ajan patinoima, juon siitä kahvia kauan, tipoittain aivan kuin kahvi olisi terveyslähteen arvokasta nektaria. Patonki on ehtinyt eilisestä kuivahtaa, leipä maistuu vehnäjauhoilta ja Pariisilta, keveydeltä.

Onneksi on televisio, se rikkoo huoneen luostarimaisen hiljaisuuden. Ruudulla värisee tiheää lumisadetta, kuva hyppii ja pysähtyy tyylikkäästi harmaantuneeseen juontajaan, joka kauppaa kuntolaitteita. Mies näyttää ikäsyrjinnän hyllyttämältä entiseltä televisiotähdeltä, hän hymyilee tottuneesti ja osoittelee tiukkaan kokotrikooseen pukeutunutta nuorta naista. Nainen nostelee matolla käsipainoja verkkaiseen tahtiin kuin ryhmän tahdista pudonnut pom-pom-tyttö. Miehen vasemmassa nimettömässä on sormus. Muinaiset egyptiläiset uskoivat, että juuri nimettömästä on suora yhteys sydämeen. Nykyään katson aina onko ihmisellä vihkisormus vai ei. Harvalla enää on. Ei minullakaan ole, myin omani Hämeentien kultasepänliikkeeseen päivää ennen Pariisin-matkaa. Lentokoneessa tuijotin alastonta sormeani ja edessä olevan selkänojan kylttiä: Life vest under your seat. Elämässä ei voi vetää pelastusliivejä penkin alta. Feeniks-lintu ei heti nouse tuhkasta. Vihkisormukseni paikalla hiertää vielä selvä painauma, joka kertoo että jotain puuttuu ja tulevaisuus on täydellisesti auki.

---------

OTE 2

Elise siivuttaa ilmakuivatusta kinkusta läpinäkyvän ohuita viipaleita ja sytyttää piirongin päälle yrttisuitsukkeen:

– Ajatellaan jotain hauskempaa, me ei pystytä ratkaisemaan kaikkia ongelmia tänä iltana. Outoja aikoja on historia täynnä, ei tämä ole ensimmäinen eikä varmasti myöskään viimeinen. Meillähän menee ihan hyvin kun kukaan ei ole sairaalassa ja voidaan elää ainakin tämä kesä melko vapaasti vai mitä?               Mieto ruusuntuoksu leviää suitsukkeesta huoneeseen. Vieraat nyökkäilevät, aperitiiveja kumotaan tiukkaan tahtiin. Kasviskuutiot tyhjenevät kulhoista, jutustellaan niitä näitä kesän kulttuuritarjonnasta ja minulle tuntemattomista poliitikoista kuin hätäisesti kasatussa keskusteluohjelmassa. Yritän pysyä mukana koreografiassa ja sanoa välillä jotain, mutta keskustelu on jo siirtynyt muualle. Suomalainen ei pysy vikkelien ranskalaisten perässä, olo on kuin norsulla posliinikaupassa, väistämättä ulkopuolinen. Henkilökohtaisia asioita sivutaan vähän, kukaan ei paljasta itsestään oikeastaan mitään, vaikuttaa siltä että vieraat eivät ole kovin läheisiä ystäviä.                                                                            Silmälasipäinen nainen, Mai, ottaa toisen martinin ja kertoo palanneensa Michel Houellebecqin tuotantoon. Hän on lukenut uudelleen kirjailijan vanhan palkintoromaanin Maasto ja kartta. Teoksessa kuvattiin hedonistisen ja todellisuutta pakenevan länsimaisen ihmisen arvotyhjiötä höystettynä Houellebecquin brändiin kuuluvalla satiirilla, joka välittyi hyvin kirjan antisankaritaiteilijan valokuvaamissa kartoissa.                                                                                                             

Vanhojen maantiekarttojen ja Houllebecqin satiirin yhteys jää hämäräksi, analyysi katkeaa ovikellon soittoon. Sisään astuu hyvännäköinen nelikymppinen mies, jolla on vaaleanruskea tukka ja hyvin vaalea iho, sen tyyppinen joka palaa helposti auringossa. Mies on poikamaisen hoikka, melkein laiha, hän muistuttaa hämärästi jotain kaukaista tuttua, ehkä yhden illan seikkailua tai yläasteen luokkatoveria, jonka nimi on päässyt vuosien varrella unohtumaan.  

-- Tässä on serkkuni Yann Robin, esittelee Elise. – Yann ja minä ollaan pesunkestäviä bretagnelaisia. 

Mikään ei viittaa sukulaisuuteen ja yhteisiin geeneihin, Elise on tumma ja määrätietoisen tarmokas, mies vaaleahko ja herkän oloinen, hän seisoo serkkunsa vieressä eleettömänä ja näyttää olevan täysin muualla. Pikaisen esittelyn aikana katseemme hipaisevat toisiaan. Miehellä on utuisen sinivihreät silmät.

Ruokapöydässä Yann Robin ja mustapartainen mies istuvat vierekkäin. Yann Robin istuu minua vastapäätä ja näyttää pitkästyneeltä. Hän välttelee katsekontaktia ja pyörittelee lasia kädessään. Hänellä on pitkät hoikat sormet, nimettömässä ei ole sormusta. Onko mies vapaa, seurustelusuhteessa tai mahdollisesti homo? Pöytään tuodaan persiljaperunoita ja äyriäisgratiini, jonka kermakastikkeessa uiskentelee herkkusieniä. Elise on ilmeisen hyvä kokki. Gratiini saa ansaittuja kehuja: kermakastike on herkullista ja tämä hapokas Chablis Grand Cru sopii loistavasti äyriäisten kanssa, kymmenen pisteen valinta Elise!

Ruokien ja viinien yhteensopivuus synnyttää ajatuksenvaihtoa viininviljelystä ja ilmastoviisaasta ruokailusta. Hyönteismyrkyt, ruokahävikki ja kasvissyöjät eivät kiinnosta Yann Robinia, hänellä ei ole mielipiteitä mistään eikä minkäänlaista tarvetta esiintyä. Suitsuke on sammunut. Ruusuntuoksu leijailee huoneessa. Gratiinivuoka on tyhjä. Mai ja hänen kumppaninsa nousevat ylös, avaavat ikkunan ja panevat tupakaksi. Hauras savupilvi pöllähtää sisään. Murielle kääntyy minuun:   Minä olen aina pitänyt Aki Kaurismäen elokuvista, ohjaajalla on kiinnostavan minimalistinen kuvakieli. Varsinkin ”Kauas pilvet karkaavat” oli hyvä vaikka ne vaiteliaat antisankarit tuntuivat kyllä aika vierailta. Kaurismäen leffoista saa sen vaikutelman että elämä Suomessa on hieman vaisua ja äänetöntä. Pitääkö se paikkansa? 

Murielle pyörittelee huulillaan suosikkielokuvansa nimeä, Au loin vont des nuages…                            

No Suomessa on toki äänettömämpää kuin täällä, vastaan. – Mutta Kaurismäki tyylittelee reippaasti, se tekee fiktiota eikä dokumenttia suomalaisesta arjesta. 

Yann Robin reagoi ensimmäisen kerran illan aikana; hän kohottaa kulmiaan ja hymyilee vinosti. Pariskunta tuulettaa tupakansavut huoneesta ja palaa pöytään. Mai pyyhkii paperinenäliinalla huurua silmälaseistaan. Elise kantaa pöytään salaatin ja normandialaisia perinnejuustoja, neufchâtelia, pont-l’évêqueta ja camembertia.   – Ainakin juustoissa on tässä maassa valinnanvaraa, naurahtaa Mai. – Eikös kenraali de Gaulle sanonut aikoinaan että miten voi hallita maata jossa on 258 erilaista juustolajia? 

 Juustotarjotin tuoksahtaa maakellarilta. Neufchâtelin muoto poikkeaa muista, se ei ole pyöreä eikä neliö vaan sydän. Yann Robin upottaa veitsen juuston pehmeään massaan ja leikkaa lautaselleen palan sydämestä. Hän siirtää tarjottimen minulle. Katseemme kohtaavat uudelleen. Silmäripset värähtävät. Filmi pysähtyy. Hän ei ole homo. 

Hiljaisuus väreilee huoneessa, kukaan ei liikahda. Murielle katsoo Eliseen, Elise minuun, minä katson Yann Robiniin, Yann Robin laskee katseensa alas ja ottaa leipäkorista palan patonkia. Murielle rykäisee. Elise lorauttaa punaviiniä laseihin, juustotarjotin kiertää vieraalta toiselle. Seuraa hajanaista keskustelua perinnejuustoista ja ranskalaisten vastarintahengestä, joka on säilynyt vaikka juustojen määrä on vähentynyt sitä mukaa kun pienmeijerit ovat hävinneet. Joku esittää arvion parista sadasta pelastuneesta lajikkeesta, kesken arvion kännykkä piippaa. Yann Robin hipelöi kännykkänsä näyttöä, suuntaa eteiseen ja vetää oven perässään kiinni. Eteisestä kuuluu väittelyä. Parin minuutin kuluttua Yann Robin palaa takaisin ja vaikuttaa hermostuneelta. Ikävä kyllä hänen täytyy lähteä.

--------------

OTE 3

Pyhimykset eivät vastaa, seuraavalla viikolla makaan sängyssä puoleenpäivään ja selaan kaukosäätimellä televisiokanavia. Ei huvita katsoa Selviytyjiä, ei Asterixia eikä Julia Robertsia joka puhuu Pretty Womanissa ranskaa, ei huvita nousta ylös, ei lähteä kielikurssille, ei laittaa nenää ulos ovesta. Jossain vaiheessa syön jotain, palan pitsaa. Pesen hampaat ja yritän palata omaan elämääni, siis minne?

Lammasmakkarat valmistuvat ruokaohjelmissa yrttisellä papupedillä, radiossa joku raspikurkku laulaa C’est où le bonheur, missä onni on, virukset lilluvat maailmalla, Euroopan keskuspankin elvytyspaketti ehtyy, masennuslääkkeitten myynti kasvaa, myrskyt repivät taloista katot ja talouskriisi ihmisiltä leivän, Joe Biden ja Xi Jinping sitä ja ylipalkatut EU-byrokraatit tätä, hittoon pandemiat, tämä tyhjyysreservaatti ja koko älytön todellisuus, hittoon koko maailma!

Elise soittaa ovikelloa ja odottaa kunnes ovi avataan. Rationaalisena ranskalaisena hän pysyy aina tasaisesti kultaisella keskitiellä eikä koskaan vuoda yli, slaavilaiset mielialavaihtelut ovat Eliselle vieraita:Mikä ihmeen draama täällä on meneillään? Nouse nyt ylös hyvä ihminen, jos alkaa miettiä mikä huvittaa voi päätyä siihen että mikään ei huvita. Elämänhalu ei palaa märehtimällä vaan toimimalla. Mitä sä odotat, mikset laita tuulemaan? 

Harva elää ihanne-elämää, ajat ovat kovat kaikille, pandemia on takuulla nostanut stressikäyrää jokaisella. Sinulla on työpaikka, hyvä terveys, ystäviä ja fiksu tytär, Iida ei hortoile asunnottomana huumehöyryissä kadulla eikä kukaan lähimmäisistä ole sairaalassa, sulla ei ole edes suurempia velkoja kuten esimerkiksi hänellä, Elise luettelee.

Hän ei voi ottaa virkavapaata, matkustaa stressilomalle miettimään kriisejä ja miesasioita, hänen täytyy selviytyä pelkästään lasten takia, tehdä nälkäpalkalla mielipidetiedusteluja, kääntää lämpökihartimien käyttöohjeita ja lääkkeitten tuoteselosteita yömyöhään ja laskea joka ikinen euro. Koskaan ei tiedä miten paljon kuussa on tuloja vai onko niitä lainkaan, joskus rahat eivät riitä edes vuokraan, halpahallista saa ostaa tonnikalapurkkeja ja hankkia lapsille luottokortilla uudet lenkkarit, mutta luovutusmieliala, kiitos ei, se ei ole häntä varten.

Elise vetää muutaman joogahengityksen ja työntää ilmaa ulos keuhkoistaan aivan kuin haluaisi puhaltaa murheet taivaat tuuliin. Sitten:

Meidän länsimaalaisten huolet on luksusongelmia. Jos on varaa valittaa tavarapaljoutta tai ikävystymistä asiat ovat todella hyvin. Barbèsin siirtolaiskorttelissa parin kadunkulman päässä näkee mitä on todellinen hätä. Siellä ne kerjäläiset ja henkensä kaupalla Välimeren ylittäneet laittomat siirtolaiset majailevat purkutuomiota odottavissa hökkeleissä eivätkä tiedä huomisesta mitään, lapset nuolevat nälissään maaleja seiniltä ja sairastuvat lyijymyrkytykseen ja…

Elise saa yskänkohtauksen. Hän haukkoo henkeä ja ottaa yskänpastillin.

Tietysti me ollaan etuoikeutettuja, mutta aina ei voi ajatella muita. Kai välillä masentaa kun joka tuutista tippuu huonoja uutisia, minä vastaan hänelle. – Ehkä te perhelämmössä kasvaneet kestätte paremmin vastoinkäymisiä ja kriisejä kuin me avainkaulalapset, jokainen hahmottaa asioita eri tavalla. Mä pelkään tätä uutta maailmaa.

Kaikki entinen murenee, mistään ei enää tiedä mitään, ei ihmissuhteista, ei politiikasta, ei luonnonmullistuksista. Fossiilikaasut kuumentavat ilmakehää ja ihmiskunnasta on tullut valtava viruslinko, terrorismi uhkaa, nationalismi lisääntyy ja muuttovirrat lietsovat muukalaisvihaa, valtiot velkaantuvat ja ensi viikolla voi saada potkut töistä, koko ajan saa kauhoa hyllyvällä suolla ja asemoida itsensä uudelleen ja kierrokset vain kiihtyvät. Minne me oikein ollaan menossa? Mitä seuraavaksi, tuleeko superbakteeri, iskeekö maahan avaruusmyrsky vai pyyhkäiseekö hyökyaalto rannikot alleen?Bisnesväki ja teknologiajätit keksivät aina markkinaraon, mutta mikä rako tässä sotkussa jää ihmiselle? Kuinka moni jaksaa jatkuvasti sopeutua uuteen? Vai kloonataanko meidät muutosketteriksi digikansalaisiksi? Kohta me lennetään älykodeistamme halpalennolla robottien kanssa kuuhun ja lennokit toimittavat ruokaostokset kotiovelle, mutta mitä iloa siitä on, jos luonto tuhoutuu, köyhyys ja ahdistus lisääntyvät, elämä on verkkovierailua ja ihminen kiertää yksinäisenä eksoplaneettana huoneessaan?

Elise pudistelee päätään ja räpyttelee silmiään aivan kuin olisi saanut yhteyden tuonpuoleiseen, viestin vieraalta planeetalta:

 Me kaikki pelätään muutosta. Mutta minkäs teet, elämä ei ole täsmäruokaa jota noukitaan kaupan hyllyltä. Joko sä heittäydyt aktivistiksi ja yrität parantaa asioita tai sitten sä yrität sopeutua vallitseviin olosuhteisiin etkä mässäile kauhukuvilla. Entisillä asenteilla ei kerta kaikkiaan enää pärjää. 

Elämä täytyy ottaa sellaisena kuin se on eikä sellaisena kuin sen haluaisi olevan, me ei olla hiekkalaatikolla pitämässä hauskaa, yhdeksänkymmentä prosenttia elämästä on arkea ja vastusta ja kymmenen prosenttia juhlaa, Elise jäsentää kuivasti. Elämä on aaltoliikettä, huonojen kausien jälkeen tulee hyviä, tänään haluaa hypätä alas seitsemännen kerroksen parvekkeelta ja huomenna voi voittaa lotossa jättipotin, välillä saa kulkea läpi kiirastulen päästäkseen kirkkauteen.

Hiuskiehkura valahtaa Elisen silmien eteen. Hän kaivaa laukustaan kamman ja vetää kiehkuran viivasuoran jakauksen alle: Ei saa luopua toivosta. Vaikka maailma muuttuu, olennainen on ennallaan, hyvyyttä, pahuutta, kauneutta ja rakkautta on ihan yhtä paljon kuin ennenkin. Joskus vaan tarvitaan turnauskestävyyttä, kaikki ei aina tule juosten.

------------

OTE 4

Sailor’sin punainen kyltti loistaa venesataman laidalla, ovella hytisee tupakoitsijoita toppatakeissa. Pubi on kodikas ja konstailematon, Laura tervehtii oikealle ja vasemmalle, käy ilmeisesti paikassa usein. Tarjoilija järjestelee tuoleja paikoilleen, pöydissä istuskelee muutamia asiakkaita, useimmat yksin. Sisustus on rantabaarille sopivan saaristolaishenkinen, seinillä roikkuu kalaverkkoja ja meriaiheisia tauluja, tunnelma on unelias.

Osku on oppinut talon tavoille ja asettuu pöydän alle emäntänsä jalkojen juureen. Herrasmiehen oloinen harmaantuva mies tulee vaihtamaan Lauran kanssa muutaman sanan, ymmärtää tyttöjenillat ja poistuu pian omaan pöytäänsä. Se oli Pertti, yksi kanta-asiakkaista, vastikään eläkkeelle jäänyt finanssivalvoja, jonka vaimo sairastaa Alzheimeria.

Cava on hyvää, se kuplii kevyesti laseissa. Elämä kuplii hiljempaa, se on ja odottaa.

Uusi maailma, uudet unelmat, pienemmät kuin entiset. Ensin uusi asunto kuntoon, sen jälkeen hankitaan elämä, vielä ei tiedetä miten eikä suunnitella suuria.

Sitten kun pandemia on laantunut ja voi taas huoletta matkustella maailmalla, tanssia tungoksessa ja halata tuntemattomia, ei enää narista jos nettiselain ei aukea sekunnissa, uimahallin hiustenkuivaaja on rikki ja kirje viipyy postissa pari päivää tavallista pitempään. Yritetään muistaa vapauden suuruus, nähdä arjen kauneus ja ihmeelliset pilvet, muistaminen on yhtä tärkeää kuin unohtaminen.

Tää on ollut ihan hullu vuosi, kaikki meni kertaheitolla uusiksi, sanon. – Välillä on kyllä tuntunut siltä ettei tästä suosta nousta enää ikinä mutta näköjään sitä aina jotenkin selviää.

Laura kaataa lasit piripintaan:

Tietysti selviää, ollaanhan me selvitty tähänkin asti ja selvitään jatkossakin. Täytyy vaan varoa ettei päästä elämää kuihtumaan. Ihmistä ei ole tehty tuijottamaan ruutua neljän seinän sisällä, me ollaan lihaa ja verta ja tarvitaan toisiamme. Menee vähän köyhäksi jos bebe-leivokset ja some on viikon ainoat ilot.

Kuplat porisevat cavan pinnalla ja tasaantuvat tyyneksi lammeksi. Laura napsii pussista sipsejä, katse juuttuu baaritiskiin maalattuihin purjelaivoihin:

Sulla oli Pariisissa se romanssi, täällä ei ole tapahtunut mitään. Paljon kallista aikaa on mennyt hukkaan. Mulle on kertynyt suuri halailuvaje, mä kaipaan tällä hetkellä eniten kosketusta. Täytyy käynnistää etsinnät ja löytää joku, ei välttämättä seurustelua eikä missään nimessä ikävyyksiä, kevyttä yläpilveä vaan ja läheisyyttä.

Tuskin noita juttuja voi tilata mittatilaustyönä mutta siitä vaan, kunhan et jää koukkuun johonkin epämääräiseen tyyppiin.

Meni niin tai näin, se on nyt menoksi, nollariskiä ei ole olemassa, Laura sanoo. – Meillä ei enää ole aikaa säästellä, maailma makaa sillä mallilla että nyt täytyy valita aikooko pelätä vai aikooko elää.

Pubiin laskeutuu hiljaisuus. Katulamput syttyvät.

Lasit nousevat huulille kuin hidastetussa filmissä, katseet harhailevat ulos pimenevään iltaan. Pertti hakee uuden tuopin, ehkä neljännen ja siirtyy naapuripöytään juttelemaan.

Osku alkaa hermostua, se kieppuu levottomasti pöydän ympärillä. Laura vetää sen syliinsä. Koira huiskii tassulla ja hyppää lattialle. Laura vie Oskun ulos jaloittelemaan ja jää terassille juttelemaan tuttujen kanssa.

Katulamput heijastavat pubin ikkunaan kirkkaita valopalloja. Venesataman laiturissa kelluu vanha kalastustroolari, veden ja taivaan rajaa on vaikea erottaa. Baarimikko järjestelee pulloja hyllyille ja vilkuilee syrjäsilmällä televisiota.

En koskaan nähnyt sinun kasvojasi, käsin kiihkein haroin hiuksiasi”, kuuluu vaimeasti ruudusta, Suomi lovessa J. Karjalainen laulaa Ankkurinappia.

Taivaalla loistaa muutama tähti, Tullisaarenselällä vilkkuvat kaukaisten laivojen valot. Laivat matkaavat mantereelle, katoavat pieninä pisteinä horisonttiin.

Pariisi, siellä jossain, se kesä, se vuodenaika, Brest, etäällä ja yksin.

Ajatukset pätkivät, käsi tuntuu kostealta. Kännykän virtavauraus näyttää viittä prosenttia, sormet liukuvat näppäimillä kun lähetän Yannille viestin: ”Mä katson merta Helsingissä, kaikki hyvin. Mitä sinne kuuluu? En ole unohtanut, se oli hienoa.”



torstai 13. helmikuuta 2020

KAIKKI NE HETKET KUN OLET YKSIN


Kaksi eri-ikäistä kertojaa, mies ja nainen, eri elämänvaihe, eri ongelmat, eri tavoitteet, sama halu elää, elää enemmän. "Pelkureille ei tapahtu mitään. Eläminen on uskaltamista."

Mitä on mielekäs elämä? Eronnut freelancer-suomentaja Elina kaipaa päiviinsä muutakin sisältöä kuin käännöstyöt, aikuiselle tyttärelle skypettämisen ja vierailut iäkkään isän luona hoitokodissa. Isosisko Mariannen esimerkki seesteisestä arjesta koirien, viinin ja mausteyrttien kasvattamisen parissa ei houkuttele Elinaa, ja aika rientää...
Kiireisiä ruuhkavuosia elävä perheenisä Arno puolestaan on väsynyt rutiiniarkeen ja liittonsa lähes olemattomaan avioseksiin ja etsii nettideitistä halukasta naista. "Avioliitto ei estä näkemästä ulkomaailmaa eikä ihastumasta muihin, parisuhde on monimutkainen yhtälö, kun sitoutuu yhteen ihmiseen saa kieltäytyä paljosta."
Kun Arnon ja häntä huomattavasti vanhemman Elinan tiet kohtaavat, sen on tarkoitus olla vain tilapäinen seikkailu.

"KAIKKI NE HETKET KUN OLET YKSIN on ranskalaisen elegantti, kauniisti hengittävä kertomus kohtaamisesta, ihmissuhteista ja halusta kokea olevansa elossa. Se kuvaa tarkkanäköisesti avioliiton haasteita, toisen ihmisen tuntemisen vaikeutta ja kosketuksen kaipuuta." (Karisto)

"Kyyninen herkkupala." (Me Naiset)
"Tyylikäs ja elämänhaluinen pieni romaani." (Kirjavinkit)
"Todentuntuinen kuvaus kahden ihmisen arjesta ja unelmista." (Kaleva)
"Tämä oli tän vuoden parhaimpia lukemiani kirjoja. Niin hyvää sanan käyttöä, herkkyyttä ja niin tavallinen tarina." (Maukumauu/Marjukka Instagramissa)

Karisto, 2020
Kansi: Jussi Karjalainen
Kovakantinen kirja
E-kirja

KAIKKI NE HETKET KUN OLET YKSIN, otteita kirjasta

------

OTE 1 ELINA

Kaikki ne hetket kun olet yksin.
Olin valinnut vetävimmät vaatteet ja alusasut, sivellyt kasvoihini kaikki mahdolliset tuhkimotipat, korostusaineet ja meikit mitä meikkipussista löytyi. Oloni oli silti epävarma, kuin menisi viimeiselle tuomiolle. Saavuin reilusti etuajassa. Olin lähtenyt liikkeelle hyvissä ajoin siltä varalta että bussi olisi myöhässä. Bussi saapui Sörnäisiin minuutilleen aikataulussa.Yritin tappaa aikaa Fidassa. Kiertelin vaaterivistöjä, mutta olin liian hermostunut pystyäkseni keskittymään kirpputoriostoksiin.

Kello lähestyi kuutta. Keräsin rohkeutta ja kävelin Iltakouluun. Baarin ovessa oli liukas metallikahva, sisältä lehahti tunkkaista ilmaa. Paikka oli täynnä. Tilasin tiskiltä mojiton ja siihen tupla-annoksen rommia. Baarimikon katse liimautui selkääni kun suuntasin takaosan loosiin, jossa oli pari vapaata paikkaa. Pöydässä istui kaksi keski-ikäistä naista. Tarkistin että kattolampun valokiila osui omalle paikalleni suoraan edestä. Epäedullisessa valaistuksessa näyttää vanhalta ja väsyneeltä. Lisäsin huulipunaa. Naiset lipittivät vieressä olutta ja puhuivat kollegoista ja kokouksista, olivat ilmeisesti työtovereita.  

Into the wild oli myöhässä. Aloin toivoa, ettei hän tulisi lainkaan, pääsisin pälkähästä, sellaistakin sattuu. Jotkut tyypit jättävät treffit kylmästi väliin ilmoittamatta mitään, netissä saa varautua kaikkeen. Ikkunasta näkyi Piritorille. Vastapäisen talon takaa pilkotti kapea kaistale taivasta. Pöydällä virui iltapäivälehtiä. Selailin julkkisjuoruja ja päivän urheilu-uutisia. Teksti oli täyttä hepreaa.
Yhtäkkiä tummanvaalea nuori mies seisoi edessäni.
Olin odottanut korkeintaan mukiinmenevää vähän pyöristynyttä perheenisää, mutta mies oli paljon paremman näköinen kuin olin kuvitellut, yksi niistä suloisista nuorista isistä, jotka työntelevät nahkatakissa, farkuissa ja Converse-tennareissa lastenrattaita tavaratalojen leluosastoilla. En hahmottanut oliko suuni hymyssä vai tiukan totinen, menin täysin lukkoon. Epäröimme pitäisikö kätellä, tuttavallisemmin halata tai vaihtaa poskisuukot. Emme tehneet mitään. Naiset vilkuilivat meitä pöydän päästä, panivat varmaan merkille ikäeron ja tilanteen outouden.
– Mä olen Arno. Hauska tutustua.

--------
OTE 2 ARNO

Baarissa kävi levoton kuhina, väkeä tuli ja meni. Mojitot oli juotu, naisen lasin reunaan oli jäänyt punaisia huulipunanjälkiä. Hain lisää juotavaa, alkukireys alkoi haihtua. Siirryin itse asiaan:
– Sulla on siis parisuhde? Tarkoitan että ollaan samassa veneessä.
– Mä olen eronnut mutta mulla on viikonloppuystävä. Sängyssä vaan ei oikein pelaa,nainen vastasi lyhyesti.
– Sama täällä, vaimon synnytysmasennus on latistanut meidän seksielämän. Muuten meillä menee hyvin. Mä etsin todella vain pientä seikkailua, tarkensin ettei vain syntyisi turhia kuvitelmia.
Nainen nyökkäsi ymmärtäväisesti, vähän tätimäisesti, oli ilmeisesti kuullut näitä juttuja ennenkin. Hän hipaisi sormilla hiuksiaan, hyvä, hänellä ei ollut irtokynsiä, jotka voisivat raapia ihooni naarmuja. Läheltä katsottuna hänellä oli paljon silmänympärysryppyjä.
Takintaskussani pirisi.
Tietysti se oli Milla, hölmö kun olin unohtanut sulkea kännykän tai laittaa sen äänettömälle. Suljin puhelimen vastaamatta. Nainen katseli vaivautuneena ympärilleen, avaran kaula-aukon alta pilkotti leopardikuvioisten rintaliivien mustaa pitsiä, alusvaatteet olivat varmasti seksikkäät. Nainen pani katseeni merkille ja hymyili. Hänen pitäisi hymyillä useammin, hymy valaisi hänen kasvonsa, hän näytti yllättävän nuorelta.
Olin järjestänyt vapaaillan käyttäen alibina firman työillallista ja varmistanut, että baarin lähellä oli edullinen hostelli, jossa oli vapaita huoneita. Nainen oli ihan hyvännäköinen ja vaikutti psyykkisesti normaalilta, mikään hänessä ei antanut aihetta olettaa sänkypuuhien epäonnistuvan, otin askeleen eteenpäin:
– Sä olet viehättävä nainen, sanoin. – Mitä sä pidät minusta?
– Sä olet erittäin hurmaava.
Hän hymyili uudelleen, vähän flirttailevasti. Seuraava siirto oli vaikeampi, ehdotus ei saanut olla liian töksähtävä, piti löytää oikea sanavalinta, sanoa jotain kohteliasta ja samalla kiihottavaa, mutta Milla odotti kotona ja aikaa oli rajoitetusti, joten sain kakisteltua kurkustani:
– Mitä mieltä olet, lähdetäänkö hotelliin?
Nainen räpytteli silmiään ja oli vähällä kaataa lasinsa:
– Ai nyt heti?
– Niin, voitais ainakin kokeilla. Pääseehän sieltä pois jos siltä tuntuu.
– No...kai me voidaan lähteä, hän sammalsi ja vaikutti yhtä innostuneelta kuin olisi menossa hammaslääkäriin. Aloin epäillä, tuleeko tästä mitään.
Nainen lähti vessaan ja suoristi matkalla hamettaan. Hän käveli hieman tönkösti korkeilla koroillaan, ehkä kengät olivat epämukavat. Hänellä oli hyvä vartalo, sirot sääret pilkottivat minihameen alta.  Nainen viipyi vessassa ikuisuuden, mitä hän oikein puuhasteli, oliko hän livistänyt? Kello oli jo puoli kahdeksan. Tarkistin että pankkikortti on mukana ja kännykkä kiinni, käteni vapisivat.

--------
OTE 3 ELINA

Soitin Mariannelle ja ehdotin ravintolailtaa kaupungilla.
Marianne epäröi. Hän ei koskaan ole ulosmenotuulella. On halvempaa ja vaivattomampaa tissutella kotona tai ystävien luona. Marianne vastaa aina ehdotuksiin samalla litanialla: Nuk ja Nuga pitäisi jättää yksin, koirat voivat haukkua yöllä ja häiritä naapureita ja miksi hän muutenkaan lähtisi keskustan tungokseen väsyttämään itseään kun ei kerran etsi mitään.
– Sinä se sitten jaksat. Isän tilanne ei juhlimalla parane, Marianne tokaisi vakiolitaniansa päätteeksi.
– On tässä muutakin. Mä olen sekaantunut naimisissa olevaan mieheen.
Puhelimesta ei kuulunut mitään. Aistin sanattoman arvostelun. Marianne muisti hyvin Luka-romanssin laukaiseman ahdistustilan ja suhdehuolet, joita olin purkanut hänelle yksityiskohtaisesti viikkotolkulla. Arvasin Mariannen ajatukset: taas se on alkanut sekoilla miesten kanssa, eikö se ikinä kasva aikuiseksi ja älyä varoa? Hetken kuluttua Marianne ähisi linjan toisessa päässä tuskastuneena aivan kuin olisi saanut kutsun vatsantähystykseen:
– Vai oikein aviomies, se on ainakin varma tapa hankkia ikävyyksiä. Älä vaan ala kuvitella mitään kuten viimeksi. Pelkkä seksi loppuu lyhyeen kuin kananlento, kun uutuudenviehätys on ohi kaveri luikkii takuulla vaimon luo tai etsii uusia seikkailuja. Onko se tyyppi vielä nuorikin?
– On se, 38- vuotias.
– Mitähän sinäkin oikein etsit? Sä voisit olla sen äiti, Marianne kivahti kuivasti. – Sä pakenet itseäsi, sulla on kova tarve tuntea itsesi nuoreksi.
- Mulla on tarve tuntea itseni eläväksi.
- Elävä voi olla monella tavalla, maailmassa on muitakin elämyksiä kuin seksi. Ilot ja nautinnot muuttuu iän myötä. Mä tunnen itseni eläväksi kun mä ulkoilutan koiriani ja haukkaan raitista ilmaa. Eikä mun tarvitse stressata jonkun varatun häiskän takia, onko se muka niin ihanaa että se on sen väärti? Mutta kai meidän täytyy mennä ulos, kun asiat kerran ovat noin huonosti.

Illalla kävimme sushilla Eerikinkadulla.
Marianne oli poikkeuksellisesti kihartanut hiuksensa, laittanut pukevan kotelomekon ja vaihtanut järkevät lenkkitossunsa korkokenkiin. Hän maisteli varovasti wasabikastikettaan ja esitelmöi minulle kuin nurkkaan ajetulle villieläimelle turhista peloista, realiteettivajeesta ja meditaatioharjoituksista, joitten avulla myös herkät tunneihmiset voivat oppia hallitsemaan ajatuksiaan ja katsomaan elämää uudesta näkökulmasta. Kenenkään ei ole pakko jäädä negatiivisten ajatusmalliensa vangiksi loppuiäksi jos ei halua. Jokainen voi kypsyä itsenäiseksi aikuiseksi, päästä eroon suhderiippuvuuksista ja oppia erottamaan olennainen joutavuuksista.
Marianne maalaili taulua kauniisti vanhenevasta, seestyneestä seniorista, joka poimii rusinat päiviensä kuivuvasta pullasta, polskii iloisesti uimahallin vesijuoksuradalla ja tietää, milloin on aika jättää lapselliset haihatukset ja hölmöilyt. Minua alkoi ärsyttää. Mikä hemmetin olennaisuuksien lajittelupiste Marianne kuvitteli olevansa? Mistä hän tietää mikä on itse kullekin tärkeää? Ihmiset ovat erilaisia. Elämää esiintyy muissakin muodoissa kuin siinä, minkä itse tuntee. Eikö olennaista ole toivo, se että on elämässä kiinni?

-------
OTE 4 ARNO

Hanko vilkkaimpaan loma-aikaan, en todellakaan innostunut ajatuksesta. Näen unissanikin ne ruuhkaiset rantakadut, pienessä lomapöhnässä aalloilla keikkuvat lainelautailijat, aurinkotuolit, bikinien alta pilkistävät rusketusraidat ja purjehdusseuran valkoisiin shortseihin ja tummansinisiin neulepuseroihin sonnustautuneet pönäkät veneilijät.
Milla suunnittelee jo kesälomaa, hän on kaavaillut äitinsä kanssa, että me menemme viikoksi Erinin ja Lassen huvilalle Hankoon. Milla olisi voinut ensin kysyä minun mielipidettäni ja puhua vasta sen jälkeen Erinin kanssa. Me olemme kärvistelleet Millan vanhempien huvilalla joka helvetin kesä viimeiset kahdeksan vuotta, löhöilleet rannalla, istuneet tuntikausia lounaalla keskellä kirkasta päivää grillaamassa kalaa ja kuunnelleet selostuksia sen ja sen tädin tai serkun beetasalpaajista ja palloista, joita Lasse puttasi viime turnauksella golfkentän reikiin. Joka kesä olen kieltäytynyt Lassen säännöllisesti tarjoamasta lounaskonjakista, saunonut kyllästymiseen asti ja suunnitellut iltapäivän ruokaostoksia ja rantaretkiä. Milla ja Erin ovat samanlaisia pakkomielteisiä organisaattoreita, he jaksavat listata kaikki uimarannalla tarvittavat tavarat, välipalat, uimapuvut, lapiot, sangot, aurinkovarjot, vaipat ja puhdistuspyyhkeet, mitään ei saa unohtua, vaikka rannan lähellä on monta kauppaa.
Viikko menee nopeasti, vakuutti Milla ja vetosi käytännön seikkoihin, syksyllä Alisa menee esikouluun ja Axel tarhaan, Milla aikoo palata töihin, sitä ennen tekisi hyvää levätä ja loma tulisi edulliseksi. Erin ja Lasse voivat tarvittaessa puuhailla lasten kanssa, istutella kukkia puutarhaan ja viedä heitä leikkipuistoihin ja veneilemään, me saamme olla rauhassa kahden.
Halusinko olla Millan kanssa rauhassa kahden?
Me pyöräilisimme, istuskelisimme kahviloissa ja kiertelisimme puolikuuron vanhan hippitaiteilijan keramiikka-ateljeessa, ostaisimme pelkästä säälinsekaisesta solidaarisuudesta jälleen uuden keramiikkakoiran, jonka Milla kiikuttaisi heti Helsinkiin päästyään pieneksi käyneiden lastenvaatteiden kanssa Emmaukseen, niin hän teki joka vuosi. Illalla kuljeskelisimme rantabulevardilla, ottaisimme paukut paikallisten ruokafriikkien ja lomanviettäjien suosimassa makasiiniravintolassa, tilaisimme ehkä saaristolaispöydän ja viiniä, yrittäisimme unohtaa arjen ja loihtia iltaan vastarakastuneitten romantiikkaa.
Lämmin ilta, hyvää viiniä, hieno merimaisema, auringonlasku kuin Google imagen upeimmassa maisemakuvassa, mutta Milla ja minä emme olleet vastarakastuneita, me olimme aviopari, romantiikka oli liuennut arkeen aikaa sitten. Keskustelu lipsahtaisi vierashuoneen lattiaremonttiin, Alisan maitohampaisiin, Axelin tulevaan hoitopaikkaan ja huomiseen ohjelmaan. Ravintolan jälkeen kävelisimme takaisin huvilalle, pujahtaisimme lakanoihin ja yrittäisimme tavoittaa kadonneen taian, minä ajattelisin Dave Gahania, sitä synkkää mustavalkoista videota ja Preciousin teräviä kitarasoundeja, jotka takoivat kattopeltiin kuin sade. Precious and fragile things need special handling, en näkisi Elinaa kuukauteen.



torstai 9. helmikuuta 2017

G-piste

 
"Elämässä on valittava ikävystymisen ja kärsimyksen välillä." 
(Madame de Staël)

G-PISTE on romaani sukupuoliroolien muutoksista, miesten paineista ja naisten yksinäisyydestä, salatuista tarpeista joita ei aina lausuta ääneen. 
Kaikkialla sama kaipuu, Pariisista Helsinkiin. 
Annan pitkä avioliitto ranskalaisen Marcin kanssa on näivettynyt uomiinsa, kommunikaatio aviomiehen kanssa takkuilee ja tytär on ehtinyt murrosikään. Arki Joinville-le-Pontissa Pariisin lähellä on tasaisen harmaata. Aviomiehen potenssiongelmat latistavat tunnelmaa entisestään, Anna turhautuu pahasti naisena ja kokee vuosien valuvan hukkaan. Hän etsii ulospääsyä tilanteesta ja päätyy hätäratkaisuna kokeilemaan maksuseksiä. Kokemus satunnaisesti eskorttina toimivan ulkomaalaisen miehen kanssa on ristiriitainen ja oudon kiehtova. Viattomaksi piristykseksi tarkoitettu irtiotto muuttuu vähitellen tuhon romantiikaksi ja aiheuttaa lopulta Annan elämässä suuren mullistuksen. 
 "Naiset rypevät yksinäisyydessä ja miehet riittämättömyydessä, eikä kukaan löydä omaa paikkaansa." (ote  kirjasta)

G-PISTE (Myllylahti, 2007)
Kansi: Stéphane Ballériaud
E-kirja (Myllylahti, 2020)
(kovakantisen painos loppu)


G-PISTE
Äänikirja (Saga Egmont FI, 2020)

"Kirjan vahvuus on ehdottomasti sen väkevässä ja vangitsevassa tarinassa." (MTV3/Helmi)
"Anneli Vehkoo teki rohkean kirjan seksinpuutteesta. Teos G-piste kannattaa lukea." (Gloria)
"Yllättäen kirjan tarina on nyt jopa ajankohtaisempi kuin julkaisuvuonnaan." (Myllylahti)


G-piste otteet 1,2,3

Ote 1 G-piste

Paksu savupilvi nousee kattoon. Huoneessa alkaa olla kuuma.
No minkälaista se oli?
Ääneni rapisee kuin voipaperi.
Sailan kasvoille leviää harsomainen ilme.
Se oli vähän erilaista kuin mitä mä olin kuvitellut, se oli vähän…viileää, mutta ihanaa. Se mies oli tosi hyvä teknikko ja mielettömän viriili ja herkkävireinen. Se tiesi tasan tarkkaan missä g-piste sijaitsee.
Alavatsassani alkaa nykiä oudosti, viini menee väärään kurkkuun.
Kerroitko sille kuka sä olet? kysyn hapuillen.
En tietenkään. Eskortit ei paljon kysele, niissä kuvioissa ei lätistä liikoja. Totta kai se huomasi että mulla on aksentti ja sanoin vaan että olen skandinaavi ja nimeni on Eva.
Ja miltä se maksaminen tuntui?
Saila alkaa rypistellä kulmiaan, varpaat liikahtelevat vaisusti paksulla plyysimatolla. Boulevard Montparnasselta kantautuu huoneeseen etäistä liikenteen kohinaa.
Raolleen jääneet Marimekko-verhot lepattavat vedossa ikkunassa, verhojen musta apilakuvio heiluu nykivästi kuin haaviin uinut kala.
Tuntuihan se hirmu oudolta ja jotenkin alentavalta kun piti maksaa
miehestä, hän sanoo vihdoin. – Ja siinä lopussa oli ankeeta kun tajusi että se oli siinä, että koko juttu oli sille tyypille pelkkä rutiinikeikka ja se viis veisasi koko hommasta.
Paljonko se lysti maksoi?
En viitsi sanoa. Mutta sen verran siihen upposi että mä en uskaltanut ottaa siihen uudelleen yhteyttä, mä pelkäsin että se päättyy huonosti. Kuvittele jos sellaiseen namuun jää koukkuun, siinä voi menettää omaisuutensa.
Suutani kuivaa. Kaadan karahvista vettä ja tyhjennän lasin yhdellä siemauksella.
Saila nousee vetämään verhot tiiviimmin kiinni, palaa takaisin sohvalle, räväyttää sytyttimen savukkeeseen ja silmänsä minuun, kysyy olenko järkyttynyt.
En, en ollenkaan, kai sellaista voi sattua kenelle tahansa.
Sailan suu kääntyy velttoon protestiasentoon.
Ei nyt sentään, ei pidä liioitella, hän lausuu luotettavaan asiaohjelmasävyyn aivan kuin luettelisi Wall Streetin pörssikursseja, ei sellaista satu kenelle tahansa, mutta joillekin kyllä, joskus ja joissakin tietyissä olosuhteissa. Elämä, ihmisen kätketty minä ja salatut tarpeet eivät aina ole hallittavissa, ne ylittävät minkkistoolamuurin, frigidien kukkahattutätien ja tiukkapipoisimpien lainsäätäjien näkemykset. Joskus libidoa, ihmisen ikävää toisen luo ja elämännälkää ei voi kompensoida munkkipossuilla tai kaljalla, hölkkäämällä, vaateostoksilla, Saalem-seurakunnan kokouksilla tai haaveilemalla Jude Law’sta tai uppoutumalla työhön, lapsiin tai oopperaelämyksiin. Joskus yö on syvä, epätoivo suurta ja kaipuu pohjatonta, ja on kerta kaikkiaan pakko tuntea toisen ihmisen iho ja saada seksiä, ja jos joku korrekti yksilö on valmis omasta vapaasta tahdostaan auttamaan sellaisessa hätätilanteessa vaikka rahastakin, niin sehän on yksityisasia eikä kuulu kenellekään. Maksamalla voi voittaa aikaa, välttää turhat etsinnät, turhauttavat baariretket ja diskojen parketeilta viime minuuteilla isketyt virhelaukaukset sekä muut ikävät sänkykamariyllätykset ja saada ohikiitäväksi hetkeksi lohtua ja vetreää seuraa, vaikka toisaalta…
Vaikka toisaalta mitä?
Vaikka toisaalta mä en vieläkään tajua että mun piti mennä niin pitkälle. Jotain on kyllä pielessä jos naisen täytyy maksaa kunnon panosta.
Sailan suusta purkautuu hattaramaisia, paksuja savukuplia, jotka leijuvat hitaasti kohti kattoa.
Kaadan laseihin lisää viiniä. Lasien pohjalle jää sakeaa punaista sakkaa.
No…ei sulla, kakistelen. – Ei sulla satu olemaan sen miehen yhteystietoja?
Saila jäykistyy paikalleen kuin suolapatsas ja heittää viileän katseen:
Sun ei ole mitenkään pakko seurata heti mun esimerkkiä. Ensin kannattaa kyllä käyttää normaalikanavia.
Tottakai mä käytän mutta voithan sä antaa ne yhteystiedot, varmuuden vuoksi.
Heh heh, hyvä vitsi, vai oikein varmuuden vuoksi?
Huokauksia, huokausten silta…hän ei oikein tiedä. Hän empii vielä, nousee ylös, istuutuu jälleen, nousee, istuutuu taas uudestaan, nousee ja katoaa makuuhuoneeseen, palaa varttitunnin kuluttua teräväkulmainen käyntikortti kädessään.
Idealescorts-seuralaispalvelun kortti muistuttaa EU-lippua, se on täynnä pieniä keltaisia tähtiä, joitten alle on tekstattu korkeilla tikkukirjaimilla:
Jan
Puh. 06 00 13 00 84.
Sailan silmät imeytyvät kynään, jolla kirjaan yhteystiedot puhelinmuistiooni.
Kuule Anna, mä en oikein tiedä pitäiskö sun kuitenkaan…
Hän huojuttaa päätään.
Tiedätkö, se oli maagista mutta…traagista.

Ote 2 G-piste

Bäng. Nyt menee läpi.
Taikahetki on lyhyt ja ohikiitävän horjuva, hän räpyttelee ikään kuin haluaisi karistaa kohtaamisen kuin hilseen harteilta ja alkaa liikahdella hätäisesti allani:
Vähän epämukava tämä tuoli eikö vaan? Muutetaanko sängylle?
Oleskelutilan valkoinen liukuovi aukeaa.
Leveä vuodesohva keinahtaa allamme, lämmittää kuin uimaranta, täynnä pehmeää hiekkaa. Orvokkikatse liimautuu seinään, ulkoavaruuteen, kynttilöiden valokiilaan ja patteriin, josta sykkii lakanoille kuumia lämpöaaltoja.
Hän vetää peiton jaloilleen ja vaihtaa kolme kertaa asentoa aivan kuin selän alle olisi jäänyt kiviä:
Sä olet kuuma nainen. Ja tunnut tarvitsevan usein. Ehkä meidän täytyy harventaa tahtia tai muuten voit tulla riippuvaiseksi.
Sitäkö sä pelkäät?
Sitä nimenomaan. Ja sitä sunkin pitäisi pelätä.
Mutta mä en pelkää, mä tunnen eläväni pitkästä aikaa. Olisi ihanaa viettää sun kanssa kokonainen yö. Mitä se mahtaa maksaa?
Tuskin se maksaa mitään ylimääräistä, eihän me muutenkaan puuhastella normaalitaksoilla. Enkä mä työskentele tuntipalkalla vaan fiiliksen mukaan.
Mikä fiilis sulla on?
Vuodesohva narahtelee liikkeiden alla, hän vetää peittoa ylemmäksi, kaivautuu sen alle:
Oikeastaan mulla on ollut sun kanssa alusta pitäen hyvä fiilis, vähän niin kuin oltais sukulaissieluja. Mutta en tiedä kannattaako meidän mennä tän pitemmälle. Mä pelkään että sä unohdat pelisäännöt.
Mitkä pelisäännöt?
Etkö sä enää muista? Ei saa laittaa tunteita peliin. Sunhan ei pitänyt hakea mitään ihmissuhdetta.
Seksisuhdekin on ihmissuhde. Sä et ole dildo vaan ihminen.
Siinä se ongelma piileekin. Ja juuri siksi kannattaa olla varovainen, sä voit satuttaa itseäsi, jos ihastut.
Mutta jos mä olen varovainen, niin jäätsä sitten yöksi?
Hänen kätensä lepäävät liikkumatta lakanalla, valkokultasormuksen ruiskaunokinsiniset safiirit hohtavat oikeassa nimettömässä kuin yötaivaalle eksynyt kuunsirppi. Peitto aaltoilee sängyllä. Hetki venyy.
Voinhan mä jäädä, hän vastaa viimein.
Silmät ohjautuvat minuun:
Vaikka ehkä ei pitäis. Multa alkaa kohta rajat hämärtyä. Pakko tunnustaa että sä lataat kiihottavasti.

Ote 3  G- piste 

Saila on jo siirtynyt seuraavaan vaiheeseen, hän on kirjoittanut käsikirjoituksen, joka ei ole lainkaan rockn’n roll vaan täysin destroy, ja sen skenaarion mukaan minä ja Marc todella eroamme ja entä sisko sitten?
Niin sitten, hän korottaa ääntään, sitten ei enää ole kainaloa, johon voi vetäytyä nuolemaan haavoja. Niin sitten - ääni kohoaa jälleen - on lähdettävä iskumarkkinoille etsimään uutta kumppania tosimielessä ja siinä vaiheessa hymy voi hyytyä. Hän ei mitenkään halua pelotella, ei tietenkään, mutta niistä markkinoista on yhtä sun toista sanottavaa eikä valitettavasti aina niin hyvääkään, sillä hän on ollut vapaana yli vuoden ja tietää mistä tuulet puhaltavat. Jaa mistäkö?
No suoraan Jäämereltä ne puhaltavat, ystävä hyvä, ja helvetinmoisesta suuresta tyhjyydestä!
Iskumarkkinoilla ollaan siirrytty naisvihamieliseen aikakauteen ja jokin mättää ja pahasti, Saila julistaa, liikkeellä on julma määrä naisenergiaa, joka ei löydä purkautumiskanavia eikä kohteita. Sukupuolijakaumasta on tullut sukupuolivinoutuma, roolijako on muuttunut ja nainen on tasa-arvoistanut itsensä miehen epäkiitolliselle paikalle metsästäjäksi. Nainen saalistaa ja miehestä on tullut riistaa, harvinaista ja kallisarvoista herkkua, kultaakin kalliimpaa. Onko sana miespula tuttu? Onko tullut etsittyä työpaikalta, kuntosalilta, kesäfestivaaleilta, käytyä baarikierroksilla, ystävien luona illallisilla ja bileissä? Onko tullut luuhattua aamuyön ankeina tunteina diskojen ampumaradoilla pokaamassa miehiä?
Ei, eipä ole, ei ainakaan tarpeeksi. Mutta hän, toimittaja Saila Auermaa, on pitänyt silmänsä auki ja juossut kaikissa mahdollisissa kissanristiäisissä, baareissa ja diskoissa Helsingissä, Tukholmassa, Pariisissa ja Lontoossa ja hän voi vannoa, että naisenergia pursuu kaduille ja täyttää korttelit, kokonaiset kaupungit ja maanosat. Kaikki paikat notkuvat naisia, toinen toistaan paremman näköisiä, tummia, vaaleita, punatukkaisia, sinisilmäisiä, ruskeasilmäisiä, hoikkia ja muodokkaita, povekkaita tai litteitä, kaksikymppisiä, kolmekymppisiä, nelikymppisiä, viisikymppisiä, kuusikymppisiä, eronneita, sinkkuja, yksinhuoltajia, kaikkialla on tolkuton kavalkadi vapaita naisia, naisia odottamassa miestä. Ja hän voi kertoa, että etsiminen on välillä hirveää ja on kammottavaa palata yöllä yksin kotiin turhan baariretken tai diskoillan jälkeen. Niinä hetkinä tekee mieli itkeä, ulvoa, repiä seinät ja tunkeutua naapuriin tai iskeä kadulta ensimmäinen vastaantullut mies tai ottaa kissa tai koira, jotta kotona olisi joku joka hengittää ja nukkuu yöllä vieressä. Sillä tyhjyys on välillä musertavaa ja elämä toivotonta, koska etsivä ei läheskään aina löydä eikä kolkuttavalle avata,ei millään keinolla tai konstilla, ei edes nettailemalla.

... 



G-piste ote 4

Täysjyväriisipaketti putoaa lattialle, Marc raapii nelipäiväistä fakiiriparransänkeään ja heittäytyy pitkästä aikaa puheliaaksi:
No, ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin, ja oikeastaan hän on minulle kiitoksen velkaa.
Kirjailija ei itse valitse aiheitaan, vaan aihe valitsee kirjailijan, ja hän on saanut tästä latteasta uskottomuusdraamasta aiheen uuteen romaaniin: seuraavaksi hän aikoo porautua nykyihmisen hysteeriseen sielunmaisemaan ja ihmissuhteisiin, joista on tullut henkilöstövuokrausta ja täydellisen sekavaa kanavapujottelua.
Maailma on hajonnut ja me sen mukana, jatkuva muutosprosessi on särkenyt turvarakennelmat, ja pätkäajattelu ja epävarmuus ovat levinneet työpaikoilta koteihin. Ihminen on menettänyt tulevaisuudenvisionsa ja kykynsä pitkäjänteiseen toimintaan. Harva jaksaa pysähtyä ja rakentaa mitään. Hädissään ihminen etsii lohtua uusista teknologisista leluista, viihdeteollisuudesta, extreme-elämyksistä, humalatiloista ja alati vaihtuvista kumppaneista. Internet on nopeuttanut tätä kehitystä ja luonut harhan loputtoman vaihtelun ja rajattomien mahdollisuuksien maailmasta, missä elämään voi nopeasti tilata uutta sisältöä.
Minäkin olen langennut tähän halpaan ja niinpä Marc aikoo kirjoittaa minusta, minusta tulee loistava romaanihahmo. Voisiko olla otollisempaa mallia kuin tällainen nettikuplan, hetimullekaikkitänne-filosofian, median, amerikkalaisen roskaviihteen ja kaikkialle tunkevan seksipuuron aivopesemä, nuoruuskrampin kourissa sätkyttelevä, angstinen ja epäkypsä keski-ikäinen seksiaddikti, joka juoksee nuorten miesten perässä, ravaa uimahallissa ja kuuraa kroppaansa selluliittivoiteilla, elää eksistentiaalisessa tyhjiössä ja kuvittelee, että onni löytyy vaihtelusta, uusista seksipartnereista ja kiihkoseksistä, deittailusta, juhlimisesta ja hetken huumasta?
Parempaa mallia ei löydy ja muotokuvasta tulee pirullinen, veitsenterällä leikattu pala tätä pelon, epävarmuuden, itsekkyyden ja lapsellisten pseudoelämysten aikaa, sen hän vannoo.

---