Ilmestyy painettuna, 265 s.
1
SAMUEL
Charles
de Gaullen lentokentällä kasvoille pamahtaa hautova helle.
Lämpömittari näyttää kolmeakymmentä astetta, on syyskuun alku
ja Pariisissa täysi kesä.Käytävillä
juoksee väkeä joka suuntaan, Royal Air Maroc laskeutuu, Avianca
Brazil nousee ilmaan, Air Senegal rullaa kiitoradalle. Kuuluu
äänekästä pulinaa.
Olemme
Ranskassa.
Minä
vihaan nauhalabyrinttejä, tarkastuskortteja ja lentokenttien
lakkaamatonta kaaosta. Joka ikinen kerta seilatessani Pariisin ja
Helsingin väliä olen miettinyt, miksi olen valinnut
lentokenttäelämän, aina matkalaukku nurkassa.
Lari
odottaa meitä uuden tyttöystävänsä Malikan kanssa tuloaulassa.
Halailemme puolin ja toisin, Oona purskahtaa itkuun ilosta.
Parkkihallissa
Lari suuntaa auton ohjaamoon omistajan elein.
Poikani
elää virtuaalimallien, motion capture -teknologian ja
pelimoottorien maailmassa ranteessaan Applen älykello, ehkä se on
hämärtänyt hänen arvostelukykyään. Auto on minun ja osaan
tietääkseni ajaa, jopa hyvin.
Mutta
ajakoon, Meaux’hon on matkaa kolmisenkymmentä kilometriä ja
nukkuminen on viime aikoina jäänyt vähiin. Muuttojärjestelyt ovat
olleet fyysisesti ja psyykkisesti rankkoja. Olen tottunut lähtemään
mutta en palaamaan, välillä on tehnyt mieli perua koko projekti ja
kävellä rauhassa oluelle Willihanheen lukemaan iltapäivälehdistä
urheilupomojen toilailuista ja kodissa piilevistä uusimmista
terveyspommeista.
Minun
tulee ikävä Malminkartanon uneliaita iltapäiviä, havuntuoksuisia
metsiä, Mätäjoen rantoja ja rauhaa. Neljännesvuosisata Suomessa
on pitkä aika, tämä lähtö on maustettu haikeudella. Hiljaisten
ihmisten maassa minulla hiljaisella on ollut hyvä olla.
Perillä
Meaux’ssa lapsuudenkotini erottuu kaukaa Marne-joen rannalta. Äiti
oli maalauttanut talon ulkoseinät vaaleanpunaisiksi äkkinäisessä
lempeyden puuskassa. Vahinko, ettei lempeys kohdistunut minuun kun
olin lapsi.
Ulko-oven
lukko haraa vastaan. Avaimenperä kolahtaa oveen, sisältä lehahtaa
ummehtunutta ilmaa.
Täällä
minä asuisin, isäni sukutalossa, ikääntyvä perheellinen mies,
kaukaa palannut. Aika pysähtyy, olo on epätodellinen kuin olisi
astunut vanhaan maalaukseen, johon on ahdettu liikaa yksityiskohtia.
Kesällä
karsimme Larin kanssa vanhoja huonekaluja ja turhaa roinaa.
Kaikki
oli säilytetty entisajan tyyliin, urakka oli raskas ja täynnä
muistoja, kuin vainajien kohtaaminen. Vanhat mainoslehtiset, tyhjät
peltipurkit ja rikkinäiset astiat päätyivät roskiin, Oonan
pyynnöstä säästimme puiset talonpoikaishuonekalut, 60-luvun
retrovalaisimet ja keittiön Formica-kalusteet.
Uudet
sohvat ja sängyt odottavat avaamattomina paketeissa, muuttofirma on
toimittanut muut tavarat Suomesta. Minun laatikkoni viedään
alakertaan, Oonan yläkertaan, Malika ja Lari auttavat kantamisessa.
Portaat natisevat painavien kantamusten alla, laudat liikkuvat.
Rappuset pitää korjata ensi tilassa.
Oonan
tavaroita on paljon.
Hän
on pakkaillut viikkokausia mukaan kirjoja, minihameita ja kevyitä
toppeja ihan kuin olisi lähdössä aurinkolomalle Balille juomaan
mojitoja rantapalmujen alla.
Oona
on paljon innostuneempi muutosta kuin minä.
Hän
on aina innoissaan kaikesta, ainakin jonkin aikaa. Oona tarttui
ideaan ensimmäisenä, vaikka olen yrittänyt toppuutella. Ranskassa
on usein levotonta, ja kokemuksesta tiedän, että ulkomailla
asumiseen liittyy monenlaisia haasteita.
Me
emme ole tulleet tänne aurinkolomalle. Suurilla päätöksillä on
suuria seurauksia.
En
enää ole varma mistään, en kotiinpaluusta enkä varsinkaan siitä,
oliko Parivaljakontien asunnon myyminen meidän tilanteessamme
järkevää, mutta täällä me nyt olemme.
Laitan
heti nimet postilaatikkoon, Monsieur et Madame Vasseur.
Oona
pillastuu:
– Mikä
ihmeen madame Vasseur, mä en ole ikinä käyttänyt edes
kaksoisnimeä. Laita laatikkoon mun nimeksi Oona Arvola eikä mitään
muuta.
Oonan
ärsytyskynnys ylittyy nykyään nopeasti. Pienikin vastus tai
poikkipuolinen sana saa hänet menettämään malttinsa.
Tasa-arvon
suhteen hän on aina ollut ylireagoiva. Monsieur et madame ei ole
tasa-arvoloukkaus, se on vain paikallinen tapa. Olen pitkään ollut
muukalainen, nyt olen palannut kotimaahan ja haluaisin vihdoinkin
olla samanlainen kuin muut.
2
OONA
”Joskus
täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle.”
Siskoni
Vienan viimeiset sanat Helsinki-Vantaan lähtöterminaalissa.
Halatessamme Vienan takista tarttui puserooni Elokapinan pinssi.
Viimeinkin
muualla, toisenlaisessa valossa.
Samuelin
lapsuudenkodilla on ikää yli sata vuotta, kuluneilla
kalanruotoparketeilla on kulkenut monta sukupolvea. Huoneissa leijuu
kauan sitten kadonneen elämän tuoksu, kylpyhuoneen tassuammeessa on
ihanat messinkijalat, kaapeista löytyy vanhaa Quimper-fajanssia ja
nimikirjaimin varustettuja paksuja pellavaliinoja.
On
vaikea kuvitella minkälaista elämää seinien sisällä on vietetty
ja mitä taakkoja siirretty seuraaville sukupolville. Jokaisella
talolla on tarinansa, jokaisella maalla sotansa, Suomessa jäljet
johtavat aina jonnekin, täällä ei minnekään.
Hyvästi
Parivaljakontie ja märehtiminen, näissä Sidi Carnot -rantakadun
maitokahvintuoksuisissa huoneissa dekoodaan itseni ja kaappaan
takaisin kadonneen auringon. Elämän täytyy olla muutakin kuin
sotia, huolipuhetta ja tasaista tallaamista päivästä toiseen,
kestävyysiho on viime aikoina ollut koetuksella.
Saan
käyttööni koko yläkerran, kolme pientä huonetta.
Makuuhuoneen
kangastapeteissa kiemurtelee ruusuköynnöksiä. Työhuone on
kulmassa harjakaton alla, ikkunoista avautuu näkymä Marne-joelle.
Olen sopinut muutamista matkajutuista, kolumneista ja naistenlehtien
lukijamatkojen opastuksista. Täällä on työrauha, Samuel ei enää
hiippailisi seinän takana.
Seinille
ei voi laittaa mitään, remontti on edessä, kirjat ja taulut jäävät
laatikoihin.
Kirjalaatikko
on painava. Kuplamuovin alta pullahtaa D. H. Lawrencen Lady
Chatterleyn rakastaja, lainasin sen äidin kirjahyllystä
matkalukemisiksi.
Painos
on vanha, kansi näyttää aiheeseen nähden oudon pahanenteiseltä.
Mustaan kaapuun pukeutunut nainen seisoo lierihattu päässään
haalean turkoosinvärisellä pohjalla, naisen alla on kukkaseppele
kuin hautajaisissa.
Laitan
vaatteet kaappiin ja pöydälle perhepotretin, joka on otettu
Parikkalan mummolassa kun Lari oli pieni.
Kuvassa
Samuel, Lari ja minä seisomme laiturilla, taustalla väreilee
kevyttä aamu-usvaa. Tulee ikävä onnellisia perhevuosia ja sitä
täydellistä kesäpäivää, peilityyntä järveä, horisonttiin
katoavia saaria ja hiljaisuutta, jonka rikkoo vain ajoittainen kuikan
huuto, sellaisia päiviä voi kokea vain Suomen kesässä.
Aika
kuluu liian nopeasti. Lari on jo kaksikymmentäneljävuotias ja
lähtenyt omilleen. Kotona on siitä lähtien ollut tyhjää.
Hän
on kasvanut Suomessa turvallisessa ja luonnonläheisessä
ympäristössä, kävellyt yksin kouluun ja nähnyt heinänteot ja
vuodenaikojen vaihtelut. Toivottavasti se terve yksinkertaisuus
kannattelee häntä uudella työpaikalla. Lari muutti vuosi sitten
animaattoriksi Pariisiin pelifirma Ubisoftille, ja työympäristö on
vaativa. Hienoa, että voimme nyt tavata useammin, omaa lasta kaipaa
aina.
Illalla
syömme ensimmäisen kerran puutarhassa.
Nurmikko
on parturoitu, kukkapenkissä nuokkuu kuivuneita iiriksiä,
piikkipaatsamapensaat kaipaavat puutarhurin saksia. Aurinko on
porottanut koko päivän, ilta on lämmin, kimalainen pörisee
ruusupuussa punaisten kukkaterttujen ympärillä.
Piha
on loistojuttu. Keväällä nurmikolle voi istuttaa luonnollisia
niittymäisiä istutuksia, ei kurinalaisia kukkarivistöjä vaan
hallittua kaaosta, joka muuttaa muotoaan vuosien saatossa kuin elämä.
Samuel
tyytyy tonnikalasalaattiin ja lähtee sisälle lukemaan.
Viimeiset
auringonsäteet kimaltavat puitten lehvistössä, ilmassa voi
aavistaa pian laskeutuvan pimeän. Naapuritontilta kantautuu
puheensorinaa ja grillipihvin hajua. Aurinko laskee. Sytytän
kynttilän. Liekki lepattaa leudossa tuulessa, kaukana avaruudessa
loistaa muutama tähti.
Minua
ei nukuta. Douceur de vivre, juuri tätä olen kaivannut, elämisen
suloutta. Ilta on pehmeä kuin Väinö Kirstinän runo: ”Kukka,
viini, huulet, hedelmä: älä anna sen kuihtua.”
