KAKSI ASKELTA KAIPUUSEEN
--------
OTTEITA KIRJAN ALUSTA:
1
SAMUEL
Charles de Gaullen lentokentällä kasvoille pamahtaa hautova helle. Lämpömittari näyttää kolmeakymmentä astetta, on syyskuun alku ja Pariisissa täysi kesä.Käytävillä juoksee väkeä joka suuntaan, Royal Air Maroc laskeutuu, Avianca Brazil nousee ilmaan, Air Senegal rullaa kiitoradalle. Kuuluu äänekästä pulinaa.
Olemme Ranskassa.
Minä vihaan nauhalabyrinttejä, tarkastuskortteja ja lentokenttien lakkaamatonta kaaosta. Joka ikinen kerta seilatessani Pariisin ja Helsingin väliä olen miettinyt, miksi olen valinnut lentokenttäelämän, aina matkalaukku nurkassa.
Lari odottaa meitä uuden tyttöystävänsä Malikan kanssa tuloaulassa. Halailemme puolin ja toisin, Oona purskahtaa itkuun ilosta.
Parkkihallissa Lari suuntaa auton ohjaamoon omistajan elein.
Poikani elää virtuaalimallien, motion capture -teknologian ja pelimoottorien maailmassa ranteessaan Applen älykello, ehkä se on hämärtänyt hänen arvostelukykyään. Auto on minun ja osaan tietääkseni ajaa, jopa hyvin.
Mutta ajakoon, Meaux’hon on matkaa kolmisenkymmentä kilometriä ja nukkuminen on viime aikoina jäänyt vähiin. Muuttojärjestelyt ovat olleet fyysisesti ja psyykkisesti rankkoja. Olen tottunut lähtemään mutta en palaamaan, välillä on tehnyt mieli perua koko projekti ja kävellä rauhassa oluelle Willihanheen lukemaan iltapäivälehdistä urheilupomojen toilailuista ja kodissa piilevistä uusimmista terveyspommeista.
Minun tulee ikävä Malminkartanon uneliaita iltapäiviä, havuntuoksuisia metsiä, Mätäjoen rantoja ja rauhaa. Neljännesvuosisata Suomessa on pitkä aika, tämä lähtö on maustettu haikeudella. Hiljaisten ihmisten maassa minulla hiljaisella on ollut hyvä olla.
Perillä Meaux’ssa lapsuudenkotini erottuu kaukaa Marne-joen rannalta. Äiti oli maalauttanut talon ulkoseinät vaaleanpunaisiksi äkkinäisessä lempeyden puuskassa. Vahinko, ettei lempeys kohdistunut minuun kun olin lapsi.
Ulko-oven lukko haraa vastaan. Avaimenperä kolahtaa oveen, sisältä lehahtaa ummehtunutta ilmaa.
Täällä minä asuisin, isäni sukutalossa, ikääntyvä perheellinen mies, kaukaa palannut. Aika pysähtyy, olo on epätodellinen kuin olisi astunut vanhaan maalaukseen, johon on ahdettu liikaa yksityiskohtia.
Kesällä karsimme Larin kanssa vanhoja huonekaluja ja turhaa roinaa.
Kaikki oli säilytetty entisajan tyyliin, urakka oli raskas ja täynnä muistoja, kuin vainajien kohtaaminen. Vanhat mainoslehtiset, tyhjät peltipurkit ja rikkinäiset astiat päätyivät roskiin, Oonan pyynnöstä säästimme puiset talonpoikaishuonekalut, 60-luvun retrovalaisimet ja keittiön Formica-kalusteet.
Uudet sohvat ja sängyt odottavat avaamattomina paketeissa, muuttofirma on toimittanut muut tavarat Suomesta. Minun laatikkoni viedään alakertaan, Oonan yläkertaan, Malika ja Lari auttavat kantamisessa. Portaat natisevat painavien kantamusten alla, laudat liikkuvat. Rappuset pitää korjata ensi tilassa.
Oonan tavaroita on paljon.
Hän on pakkaillut viikkokausia mukaan kirjoja, minihameita ja kevyitä toppeja ihan kuin olisi lähdössä aurinkolomalle Balille juomaan mojitoja rantapalmujen alla.
Oona on paljon innostuneempi muutosta kuin minä.
Hän on aina innoissaan kaikesta, ainakin jonkin aikaa. Oona tarttui ideaan ensimmäisenä, vaikka olen yrittänyt toppuutella. Ranskassa on usein levotonta, ja kokemuksesta tiedän, että ulkomailla asumiseen liittyy monenlaisia haasteita.
Me emme ole tulleet tänne aurinkolomalle. Suurilla päätöksillä on suuria seurauksia.
En enää ole varma mistään, en kotiinpaluusta enkä varsinkaan siitä, oliko Parivaljakontien asunnon myyminen meidän tilanteessamme järkevää, mutta täällä me nyt olemme.
Laitan heti nimet postilaatikkoon, Monsieur et Madame Vasseur.
Oona pillastuu:
– Mikä ihmeen madame Vasseur, mä en ole ikinä käyttänyt edes kaksoisnimeä. Laita laatikkoon mun nimeksi Oona Arvola eikä mitään muuta.
Oonan ärsytyskynnys ylittyy nykyään nopeasti. Pienikin vastus tai poikkipuolinen sana saa hänet menettämään malttinsa.
Tasa-arvon suhteen hän on aina ollut ylireagoiva. Monsieur et madame ei ole tasa-arvoloukkaus, se on vain paikallinen tapa. Olen pitkään ollut muukalainen, nyt olen palannut kotimaahan ja haluaisin vihdoinkin olla samanlainen kuin muut.
2
OONA
”Joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle.”
Siskoni Vienan viimeiset sanat Helsinki-Vantaan lähtöterminaalissa. Halatessamme Vienan takista tarttui puserooni Elokapinan pinssi.
Viimeinkin muualla, toisenlaisessa valossa.
Samuelin lapsuudenkodilla on ikää yli sata vuotta, kuluneilla kalanruotoparketeilla on kulkenut monta sukupolvea. Huoneissa leijuu kauan sitten kadonneen elämän tuoksu, kylpyhuoneen tassuammeessa on ihanat messinkijalat, kaapeista löytyy vanhaa Quimper-fajanssia ja nimikirjaimin varustettuja paksuja pellavaliinoja.
On vaikea kuvitella minkälaista elämää seinien sisällä on vietetty ja mitä taakkoja siirretty seuraaville sukupolville. Jokaisella talolla on tarinansa, jokaisella maalla sotansa, Suomessa jäljet johtavat aina jonnekin, täällä ei minnekään.
Hyvästi Parivaljakontie ja märehtiminen, näissä Sidi Carnot -rantakadun maitokahvintuoksuisissa huoneissa dekoodaan itseni ja kaappaan takaisin kadonneen auringon. Elämän täytyy olla muutakin kuin sotia, huolipuhetta ja tasaista tallaamista päivästä toiseen, kestävyysiho on viime aikoina ollut koetuksella.
Saan käyttööni koko yläkerran, kolme pientä huonetta.
Makuuhuoneen kangastapeteissa kiemurtelee ruusuköynnöksiä. Työhuone on kulmassa harjakaton alla, ikkunoista avautuu näkymä Marne-joelle. Olen sopinut muutamista matkajutuista, kolumneista ja naistenlehtien lukijamatkojen opastuksista. Täällä on työrauha, Samuel ei enää hiippailisi seinän takana.
Seinille ei voi laittaa mitään, remontti on edessä, kirjat ja taulut jäävät laatikoihin.
Kirjalaatikko on painava. Kuplamuovin alta pullahtaa D. H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastaja, lainasin sen äidin kirjahyllystä matkalukemisiksi.
Painos on vanha, kansi näyttää aiheeseen nähden oudon pahanenteiseltä. Mustaan kaapuun pukeutunut nainen seisoo lierihattu päässään haalean turkoosinvärisellä pohjalla, naisen alla on kukkaseppele kuin hautajaisissa.
Laitan vaatteet kaappiin ja pöydälle perhepotretin, joka on otettu Parikkalan mummolassa kun Lari oli pieni.
Kuvassa Samuel, Lari ja minä seisomme laiturilla, taustalla väreilee kevyttä aamu-usvaa. Tulee ikävä onnellisia perhevuosia ja sitä täydellistä kesäpäivää, peilityyntä järveä, horisonttiin katoavia saaria ja hiljaisuutta, jonka rikkoo vain ajoittainen kuikan huuto, sellaisia päiviä voi kokea vain Suomen kesässä.
Aika kuluu liian nopeasti. Lari on jo kaksikymmentäneljävuotias ja lähtenyt omilleen. Kotona on siitä lähtien ollut tyhjää.
Hän on kasvanut Suomessa turvallisessa ja luonnonläheisessä ympäristössä, kävellyt yksin kouluun ja nähnyt heinänteot ja vuodenaikojen vaihtelut. Toivottavasti se terve yksinkertaisuus kannattelee häntä uudella työpaikalla. Lari muutti vuosi sitten animaattoriksi Pariisiin pelifirma Ubisoftille, ja työympäristö on vaativa. Hienoa, että voimme nyt tavata useammin, omaa lasta kaipaa aina.
Illalla syömme ensimmäisen kerran puutarhassa.
Nurmikko on parturoitu, kukkapenkissä nuokkuu kuivuneita iiriksiä, piikkipaatsamapensaat kaipaavat puutarhurin saksia. Aurinko on porottanut koko päivän, ilta on lämmin, kimalainen pörisee ruusupuussa punaisten kukkaterttujen ympärillä.
Piha on loistojuttu. Keväällä nurmikolle voi istuttaa luonnollisia niittymäisiä istutuksia, ei kurinalaisia kukkarivistöjä vaan hallittua kaaosta, joka muuttaa muotoaan vuosien saatossa kuin elämä.
Samuel tyytyy tonnikalasalaattiin ja lähtee sisälle lukemaan.
Viimeiset auringonsäteet kimaltavat puitten lehvistössä, ilmassa voi aavistaa pian laskeutuvan pimeän. Naapuritontilta kantautuu puheensorinaa ja grillipihvin hajua. Aurinko laskee. Sytytän kynttilän. Liekki lepattaa leudossa tuulessa, kaukana avaruudessa loistaa muutama tähti.
Minua ei nukuta. Douceur de vivre, juuri tätä olen kaivannut, elämisen suloutta. Ilta on pehmeä kuin Väinö Kirstinän runo: ”Kukka, viini, huulet, hedelmä: älä anna sen kuihtua.”
